Niilo Rauhala kertoo toivovansa

Runoilija jättää toivon oven aina auki

30.10.15

Niilo Rauhalan teksteissä taivas on paikka, jossa kärsimykselle ei tarvitse enää etsiä selitystä

Pyhäinpäivän alla runoilija Niilo Rauhala haluaa jakaa Rauhan Tervehdyksen lukijoiden kanssa neljä omaa runoaan. Yksi niistä on hänelle erityisen henkilökohtainen.

Yö. Kuu täyttää meren/ ja keinuu hiljalleen. /Kuulen flyygelin soivan, /se soi unelmia, kipua, kuolemaa./ Näen soittavat kädet aivan läheltä, /erotan sormien liikkeet, kuunkirkkaat aallot,/ kaikki muu peittyy yöhön. / Meri laulaa läpi elämän.

Runon syntymisestä ei ole kauan, vaikka yöstä, josta teksti kertoo, on kulunut yli kaksi vuotta. Tuona kesäyönä Rauhalan perheessä tiedettiin, että vanhemmat menettävät yhden lapsistaan.
   Niilo Rauhala kertoo juhannuksesta parin vuoden takaa.
   – Vietimme perheen kanssa kesää mökillämme. Poikamme oli tuolloin jo kovasti sairas. Lähdimme illalla vesille, taivaalla loisti kirkas kuu. Ajattelin lastamme, muistelin hänen soittoaan, jäähyväissoittoa. Se oli tallennettu muistoksi, sillä tiesimme, mitä on edessä.
   Seuraavana päivänä Rauhalan perhe oli keskellä suurta surua: oma lapsi oli nukkunut pois.
   Niilo Rauhala sanoo kääntyneensä Jumalaan puoleen useita kertoja: Miksi tällainen kärsimys? Onko raskaallakin elämällä tarkoitus?

Vanha runo sai
ajankohtaisen sisällön

Niilo Rauhalan runon Sinun ajatuksesi valvoi voisi kuvitella syntyneen vastikään, vaikka näin ei ole. Teksti on peräisin 1990-luvun alkupuolelta.
   Runo tuntuu ajankohtaiselta – kuin viime viikkoina kirjoitetulta. Ovathan uutiset kertoneet ilta illan perään pakolaisista, jotka pyrkivät Eurooppaan päästäkseen pois ”haavoiksi repeytyvistä kaupungeista”, kuten Rauhala kuvaa runossaan.
   Viime päivien uutiskuvat maiden rajoille vesisateeseen ja kylmään juuttuneista ihmisistä koskettavat runoilijaa.
   – Toivon toivoa, valon välähdyksiä ja turvallisuuden kokemuksia näille pitkälle vaellukselle lähteneille, hän huokaisee.
   Rauhala ei puhu vain heidän kärsimyksestään. Me kaikki olemme oman – ja toistemme – kärsimyksen edessä ymmällä.
   – Kärsimyksen taakka on ihmisten yhteinen. Maailmassa ei ole elämää ilman kärsimystä.

Lopulta kaikki
päättyy hyvin

Niilo Rauhala kirjoittaa valitsemissaan runoissa taivaasta, jossa kärsimystä ei enää ole. Pyhäinpäivän laulu -tekstin pohjalla on lopunajan kuvaus Raamatun Ilmestyskirjasta.
   – Runo kertoo kauniisti, mihin matkamme lopulta päättyy. Usko kantaa tässä ajassa ja vie lopulta perille – aina sinne saakka, kun näemme Vapahtajan kasvoista kasvoihin.
   Juuri tämä lohdullisuus on läsnä Rauhalan monissa teksteissä. Hän kuvaa itse jättävänsä runoissaan aina ” toivon oven auki”.
   Toivon säikeet ovat olleet tärkeitä monille Rauhalan tekstien lukijoille. Sen he ovat itse halunneet kertoneet rakastetulle runoilijalle.
   – Olisinko sen parempaa palautetta voinut edes saada, Rauhala kiittää.

TEKSTIT: RIITTA HIRVONEN

Kommentoi ja anna palautetta jutusta täällä

Nämä runot Niilo Rauhala halusi jakaa tämän jutun yhteydessä:

Sinun ajatuksesi valvoi

Kun kaukaisten tähtien valotulvat huuhtovat maailmaa,
valtameret välkkyvät kuin pisarat.
Jumala, sinä annoit ajan ja mitan kaikelle,
mikä lähti kädestäsi.
Sinun ajatuksesi valvoi jo alussa taivaan ja maan rannoilla
ja loi teoillesi tarkoituksen.

Merestä mereen sinä näit, mitä teitä me kuljemme.
Sinä näit kärsivät kasvomme,
näit että tuskan mannerlaatat kohtaavat syvällä
vuorten ja kaupunkien alla,
meri särkyy ja kaupungit repeytyvät haavoiksi.

Jumala, sinä lähetit tänne kasvojesi auringon.
Louhikoissa ristiä kantaen se säteilee maailman yli,
yhä vielä siitä saa alkunsa kuilujen kevät,
parantuvien haavojen rauha.

 

Pyhäinpäivän laulu
säv. P. J. Hannikainen

Uskon silmiin nousee uusi isänmaa.
Sinne Herran kansa tiellään taivaltaa.
Taivaan kirkkautta ei voi käsittää.
Kuinka pyhä onkaan uskon määränpää!

Nyt kuin kuvastinta katselemme vain.
Kerran nähdä saamme Herran kasvokkain.
Pyhät ennen meitä tähän tyytyivät,
kilvoituksen tieltä rauhaan siirtyivät.

Kaikki pyhät kerran luona istuimen
tuovat Karitsalle täyden kiitoksen.
Valkovaatteissansa lehvät kädessään
pyhät riemuitsevat hänen edessään.

Nyt on meillä vielä päivä ahdingon,
mutta yhä kestää armo sovinnon.
Nyt jo autuaina tiellä pyhien
vaellamme kohti päivää Kristuksen.


Tänään vielä uskon

Aamu on noussut.
Astun kostealle pihalle ja kyselen,
mitä tästä päivästä on kirjoitettu
Jumalan kirjaan.

Muistan, olen matkamies,
sama kuin eilen.
Ei mikään ole muuttunut,
ei risti, ei Jumalan uskollisuus. 

Yksinkertainen laulu helähtää oksan sormilta.
Lähden liikkeelle,
kuljen lähteitä lähellä,
siellä tuoksuu tämän päivän ruoka. 

Olen vain matkamies, tie ei ole muuttunut.
Tänään vielä uskon,
näen vasta myöhemmin sen,
mihin tänään uskon.

Artikkeli on osa lehteä 34/2015