Kun lapset rummuttavat

Tunne kulkee rumpuun

28.10.15

Kun yhteistä kieltä ei ole, Vallinkorvassa rummut kertovat tarinoita

Musiikkiterapeutti Anna Haanpää-Vesenterä on vetänyt syksyn ajan vapaaehtoisena Vallinkorvan hätämajoitusyksikössä Oulussa maahanmuuttajalapsille rumpuryhmää. Päiväkirjamerkinnät kertovat mieleenpainuvista hetkistä lasten kanssa.

Ei tarvinnut kauaa seistä rumpu selässä aulassa, kun siihen kerääntyi porukkaa, lapsia, äitejä ja isiä. Pieni veikeän näköinen poika tuli ja otti kädestä kiinni. Oltiin valmiita lähtemään kulkueena kohti c-rakennusta.
Isoimmat pojat laittoivat kokoontumispaikassamme tuolit ympyrään, he halusivat auttaa.
Kaikki saivat rummuttaa vuorollaan.
Pieni yhteinen hetki katseita, hymyjä, iloa, ujostelua, laulua, soittoa ja hiljaisuutta.

Anna Haanpää-Vesenterä on käynyt Vallinkorvassa kerran viikossa tyttärensä Adan kanssa. Vetäjänä toimii myös SPR:n vapaaehtoinen Laila Vainio.
   Haanpää-Vesenterä kertoo, kuinka lasten – ja myös heidän vanhempiensa – arkuus ja ujous ovat hiljalleen vaihtuneet luottamukseksi rumpuryhmän vetäjiä kohtaan.
    – Lasten rummutukseen on tullut sävyjä, voimaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Alussa perin ujo lapsi saattaa nyt innostua vetämään pienen oman shown rummuttaessaan, Haanpää-Vesenterä selvittää.
   Kaikki lapset saavat vuorollaan rummuttaa yhdessä Haanpää-Vesenterän kanssa. Ketään ei keskeytetä. Kun yksi rummuttaa, muut ovat hiljaa.
   – Rummutuksessa on kyse vuorovaikutuksesta, yritän päästä lapsen maailmaan. Kun katson lapsia, kuuntelen heidän rytmejään. Tuntuu kuin osa heistä kertoisi lyönneillään matkastaan hädän keskeltä turvaan. Kontaktissa lapsen kanssa on toimittava hienovaraisesti, Haanpää-Vesenterä sanoo.
   Oikeaa ja väärää soittoa ei ole tässä joukossa.

Voi pientä tyttöä, joka liian pieni valkoinen toppatakki päällään istui veljensä vieressä, kädet sylissään. Alta kulmiensa kurkkasi, kun oli hänen vuoronsa rummuttaa. Pienen epäröinnin jälkeen hän hyppäsi alas tuolilta ja asteli rummun eteen. Velipoika seurasi tarkasti siskoaan.
Ajattelin, että tuo pieni, vakava keijukainen vain hipaisee rumpua, niin kuin ensin tekikin. Mutta vauhtiin päästyään hän soitti sellaisella voimalla, että tuntui, etten itse uskalla hengittää.

Anna Haanpää-Vesenterä myöntää, että lapset koskettavat häntä.
   – On liikuttavaa katsoa, kuinka he auttavat toisiaan. Tuntuu, että sillä ei ole väliä, mistä maasta kukin on tullut tai kenen kanssa. Ihmiset ovat lopulta kaikkialla samankaltaisia.
   – Jos ryhmän pienimmät eivät yllä soittamaan rumpua, heti joku isompi tulee auttamaan. Lapset taputtavat innoissaan toisilleen. Toistamme samoja lauluja, se tuo turvallisuutta. Musiikki on lapsille syli, johon he uskaltavat tulla, musiikkiterapeutti kuvailee.

Ja vielä loppusoitto. Kaksitoista vastikään maahamme tullutta lasta lauloivat suomeksi: ”Sisälläni rytmi karkeloi ja näin se soi!”
Jokainen sai vuorollaan mennä lakanan mutkaan keinutettaviksi. Teinipojatkin halusivat.
Yksi pojista otti keinuun pehmokoiran tyynyksi ja sulki silmänsä. Me keinutettiin ihan hiljaa.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 34/2015