Kansa ja kirkko eivät enää ole yhtä

16.11.16

Kansallismielisyys ja uskonnollisuus ovat pitkään kulkeneet ainakin yleisissä mielikuvissa käsi kädessä.  Vastikään ilmestynyt tutkimus suomalaisten uskonnollisuuden kehittymisestä kertoo, että tämä yhteys on nyt muutoksessa.
   Kirkon nelivuotiskertomus Osallistuva luterilaisuus – Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015 tuo esille, että nousevana trendinä näyttää olevan uskonnottomuuden pohjalta nouseva kansallismielisyys. Tähän yhdistyvät sentapaiset piirteet kuin moskeijoiden vastustaminen nimenomaan ei-uskonnolliselta pohjalta. Ne koetaan uhkana sekulaarille elämäntavalle ja suomalaiselle kulttuurille.  Luterilaiset näyttävät suhtautuvan islamin läsnäoloon uskonnottomia suopeammin.
   Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö luterilaiset voisi olla kriittisiä islamin suhteen tai uskonnottomat suvaitsevaisia. Tutkimus antaa kuitenkin viitteitä yleisistä kehityssuunnista, kun katsotaan koko suomalaista väestöä.
   Se, että uskontoa syytetään konflikteista ja esitetään rauhanomaiseksi vaihtoehdoksi uskonnottomuutta, ei vastaa todellisuutta.  Uskonnosta on moneksi, samoin kuin uskonnottomuudesta. Oli katsomus mikä tahansa, se taipuu hyvään ja pahaan.
   Uskonnottomuuden ratkaisuvaltaan on turha luottaa siksikään, että maailman mittakaavassa uskonnottomien määrä sen kun vähenee. 
   Samalla kun uskonto on saanut useissa keskusteluissa epäoikeudenmukaisen leiman konflikteja lietsovana voimana, myös kansallismielisyydestä on tullut monelle pahalta kalskahtava musta aate. Molemmat ovat kulkeneet tiensä loppuun vanhoissa vaatteissa. On tuunauksen aika.
   Tulevana sunnuntaina vietetään lapsen oikeuksien päivää. Sopii toivoa, että nykyiset nuoret ja lapset voivat aikuistuessaan kantaa ylpeinä sekä suomalaista että luterilaista identiteettiään. Nyt se näyttää olevan monille vaikeaa.

REBEKKA NAATUS