Muisto jouluaamusta Tuiran kirkossa

30.11.16

Olen puoliksi hereillä ja unessa. Pitäisi havahtua, hylätä lämmin heteka ja nousta pukeutumaan. Iltamyöhällä lämmitetty kamari huokuu lämpöä, mutta ikkunaruudut ovat jääkukkien kehystämät.
   Portaita laskeutuessani aistin kahvin tuoksun ja kuulen kahvimyllyn ratinan äidin jauhaessa papuja. Isä istuu omalla paikallaan ikkunalaudan vieressä.
   Iso hella huokuu lämpöä, musta kissa aukoo laiskasti toista silmäänsä ja heilauttaa häntäänsä kuin huomeneksi. Makea toppakahvi herättelee lopullisesti ja kohta uhkaa kiire, vaikka kirkkomatkaa on vain muutama kymmenen metriä.
   Ulkovaatteet on jo haettu porstuasta ja joululahjaksi saadut ruskeat, karvasisustaiset mokkakintaat on ehdottomasti vedettävä käsiin. Mutta vielä ennättää napata pari suklaata rasiasta, jota koristaa Armi Kuuselan kuva.
   Ulos astuessa pakkasilma imaisee syliinsä samalla tavoin kuin kylmään veteen hypätessä. Isä on lakaissut portaat ja tien portille. Omena- ja pihlajapuun alla näkyvät Piki-kissan pienet käpälien painaumat.
   Juoksutan sormiani pakkasen huurtamalla kirkkoaidan ristikolla, talon nurkalta kirkon portille saakka. Äiti hoputtaa askelia. Kello on vasta puoli kuusi, mutta jouluaamuna kirkko täyttyy hyvissä ajoin. Kopistelemme lumet ulkoportailla, astumme sisään ja äiti avaa kirkkosalin oven. Siinä se on – joulukirkko.
    Kattokruunut loistavat, alttarin oikealla puolella on monimetrinen kuusi palavine kynttilöineen. Alttarin sivuilla olevat raamattuaiheiset värilasi-ikkunat saavat eloa ja lämpöä edessä palavista kynttilöistä.
   Joulukirkko on tuttua ja turvallista, kuitenkin aina mukaansa vievää, sävähdyttävää. Luukkaan evankeliumi ja virsi 21. Suntion kolehdin kantoa seurataan silmä tarkkana; milloin pitkän varren päässä oleva haavi   heilahtaa kohdalle ja sinne saa pudottaa nyrkissä lämmenneet kolikot.
   Kuin huomaamatta on jouluaamun kirkonmeno eletty. Väki kolistelee penkeistään, pienimmät, nukahtaneet herätellään, taskuista kaivellaan kaulaliinat ja lapaset, virsikirjat laitetaan paikoilleen. Toivotetaan tutuille hyvät joulut ja kiirettä pitämättä soljutaan ulos.
   On edelleen pimeää, koti-ikkunasta, kamarista näkyy valoa, isä on sytyttänyt kuusenkynttilät. Juoksen lyhyen matkan tieltä pihalle, pysähtyen sen verran, että ehdin ravistella portin pielessä kasvavasta koivusta kunnon lumipilvet.
   Vasta keitetyn kahvin tuoksu humahtaa vastaan jo porstuassa. Äidin ja isän kahvitellessa käperryn kamarin sohvaan Piki-kissa olkavarttani lämmittäen. Kuusen pallot pyörähtelevät verkalleen, omenat taivuttavat oksia, lippurivi kiemurtelee ja latvatähti kimaltaa.
   Keittiöstä kuuluu hiljaista puhetta, kahvikupit kilahtelevat, kuuluu hellan luukun kolahdus puita lisättäessä. Raukeus hiipii lämmön myötä jäseniin, piparkakku solahtaa sormista peitteelle. Aamukirkon tapahtumat muuttuvat unenomaiseksi. On jouluaamu.

HILKKA MIKKILÄ
os. Komula,Oulu

Hilkka Mikkilän muistelu jouluaamusta on 1950-luvun alkupuolelta.  Mikkilä kirjoitti tekstin, kun Tuiran seurakunta pyysi kesällä satavuotisjuhlallisuuksia varten muistoja Tuiran kirkosta.

Artikkeli on osa lehteä 37/2016