Eetu Kejonen

Näkemyserot ovat osa kirkkoa

9.11.16

Nuori ja vanhempi teologi pohtivat pappien radikaalisuutta – onko sellaista? Kesällä 1974 Heikki Palmu oli juuri valmistunut ja muuttanut perheensä kanssa Ouluun. Tarkoitus oli aloittaa työ opiskelijapappina ja juurtua pohjoiseen. Tie nousi kuitenkin pystyyn: tuomiokapituli ei suostunut vihkimään pappia, joka tunnettiin vasemmistolaisena ja aseistakieltäytyjänä.
    Turkulainen pastori, kirjailija Heikki Palmu on kirjoittanut nuoruutensa aikaa kuvaavan muistelmateoksen Oulussa koulusa – 60-lukulaisen muistelmat. Teoksessa hän hyödyntää fiktiota ja faktaa ja avaa tarinallaan ikkunaa 1960 – ja 1970-lukujen Suomeen ja kirkolliseen elämään.
   Palmun kirja julkaistiin viime keväänä. Tutkijatohtori Eetu Kejonen luki Palmun kirjan, ja toteaa, että hänelle, 80-luvun alussa syntyneelle 70-luvun aatteelliset kysymykset näkyvät etäisinä.  Yhteistä ovat unelmat paremmasta maailmasta.

 
Heikki Palmu määriteltiin aikoinaan 60-lukulaiseksi radikaalipapiksi. Missä on papin radikaalisuuden rajat nykyisin?
Eetu Kejonen: Uusin esimerkki eräänlaisesta radikalismista lienee eräiden pappien ilmoittama halu vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliitoon uuden avioliittolain tultua voimaan. Tämän on tulkittu horjuttavan kirkon yhteisiä linjauksia. Nyt täytyy katsoa, mitä avioliittolain voimaan tultua tapahtuu – millaisia seuraamuksia vihkivät papit kohtaavat?

Heikki Palmu: Pappien eikä muidenkin kirkon työntekijöiden enemmistöä kuvaa radikaalisuus vaan varovaisuus. Kysyjän kanssa pyritään olemaan samaa mieltä. Jopa kaikkien kanssa, vaikka se on mahdotonta.

 

Onko kirkossa toisinajattelemisen vaje vai ennemminkin kyvyttömyyttä olla samaa mieltä?

EK: Nykyisen seksuaalisuutta koskevan keskustelun myötä on tullut entistäkin selvemmäksi, että kirkossa on vahvaa jakautumista. Tässä mielessä nähtävissä on tiettyä kyvyttömyyttä olla samaa mieltä, vaikka homoseksuaalisuuteen liittyvät kysymykset eivät lienekään kovin näkyviä seurakuntien päivittäisessä arjessa. Toisaalta kirkossa on mielestäni aistittavissa eräänlainen vahva konsensuksen hakemisen perinne, mikä voi näkökulmasta riippuen olla sekä siunaus että taakka.

HP: Ollaanhan me paljossa samaa mieltä. Miksi pitäisi olla kaikessa? Ihmiset ovat erilaisia ja erimielisiä – ovat olleet aina. En kaipaa kloonattua yksimielisyyttä.

 

Ovatko kiistat, jotka syntyivät kirkon piirissä 1960-luvulla, nyt aiheita, joista ei enää kehkeydy kärhämää? Mitkä aiheet ovat taaksejääneitä?

EK: Ainakin erilaiset suhtautumistavat kommunismiin ja sen marxilaiseen eetokseen lienevät menneen talven lumia. Itse muistan juuri ja juuri Berliinin muurin murtumisen.

Samoin suhtautuminen pasifismiin ja maanpuolustukseen ei ole enää suuri jakolinja – onhan meillä yleisesti hyväksytty siviilipalvelus. Tosin uusia kärhämän aiheita on noussut pinnalle, kuten vaikkapa juuri seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät kysymykset. Kullekin ajalle riittää omia kiistoja.

HP: Kirkon kiistoista on kokonaan jäänyt taakse aikanaan kova erimielisyys eronneitten parien vihkimisestä. 60-luvun kiistat olivat selvemmin poliittisia. Aika paljon oli kypäräpappeja ja vastapuolella sitten me vasemmistolaiset.

 

Julistaako nykyajan kirkko sorretuille vapautusta vai antaako se ruoka-apua ilman eetosta?

EK: Kirkko on parhaimmillaan profeetallinen ja luova ääni nykyisinkin. Hyvä esimerkki tästä on vastikään laajalti uutisoitu kirkonkellojen soittaminen Aleppon uhrien muistolle. 

Myös lähetystyössä ja diakoniassa tehdään hyvää työtä sorrettujen ja osattomien parhaaksi. Toisaalta kirkko on usein läsnä siellä, missä vahinko on jo tapahtunut – kuten lama-Suomen ruokajonoissa ja suuronnettomuuksien lohduttajana. Toki tällainen rinnalla kulkeminen on myös tärkeä osa kirkon tehtävää.

HP: Jeesus julisti sorretuille vapautusta. Hän sai teeman Vanhan testamentin profeetoilta. Kirkon julistus on ollut aika usein vaitonaista, mutta diakonia on tärkeää. Diakonin virka on Uudessa testamentissa vahvemmin dokumentoitu kuin papin virka.

 

Millä lausunnoilla kirkon piirissä voisi tänään saada radikaalin maineen? Onko sana radikaali nykyisin yhtä kuin liberaali?

EK: Luulen todellakin, että ainakin tietyissä merkityksissä ja piireissä sana liberaali on korvannut sanan radikaali, jota nykyään ei minusta enää juuri tunnuta viljeltävän.

Toisaalta nykyään kirkossa lienee paljon enemmän liberaaleja kuin 1960-luvun kirkossa oli radikaaleja. Luulenkin, että nykyajan ”liberaalit” ovat kirkossa melkoisen suuri ja eräällä tavalla moni-ilmeisempi joukko kuin mitä oli 1960-luvun radikaalien ryhmä.

Tämän takia monista liberaaleista kannoista on tullut eräällä tavalla arkipäivää kirkossakin. Vaikka niistä keskustellaan ja saatetaan olla eri mieltä, ne eivät enää leimaa yksittäisiä esittäjiään kovinkaan vahvasti.

HP: Tänään jää kovin kapeaksi se, mitä kirkolta kysytään. Avioliitto ja parisuhdekysymys. Usko on olennaisesti laajempi kysymys. Se koskettaa koko ihmistä ja koko elämää.

 

Keitä kohtaan te olette solidaarisia kirkossa, keitä kohtaan kriittisiä?

EK: Tässä voisi kysyä, mikä on kirkko. Kirkko koostuu jäsenistään, meistä suomalaisista. 

Tämä on hyvä muistaa kirkkoa koskevassa keskustelussa, vaikka usein kirkkoa arvioidaan yksittäisten henkilöiden tai kirkon päätöksenteon kautta.

Seksuaalisuuden ja kirkollisen keskustelun välistä suhdetta kartoittaneena tutkijana olen yrittänyt oppia sen, että olisi hyvä nähdä kärjistettyjen äänenpainojen ja yksinkertaista totuutta lupaavien vastakohtaparien toiselle puolelle. Tämänkin vuoksi minun voi olla vaikea hahmottaa ”ystäviä” ja ”vihollisia”.

Toki minulla on yksityishenkilönä omat mielipiteeni useistakin kirkollisista kysymyksistä, mutta yritän silloin kritisoida tai sympatisoida ajatuksia, en ihmisiä.

Keskeistä kirkossa olisikin, että se kykenisi olemaan samanaikaisesti sekä kestävän teologian että yksittäisen ihmisen puolella.

HP: En ole koskaan jakanut kirkon jäseniä hyviin ja pahoihin poliittisin perustein. Mutta olen puheenjohtajana kristillisten sosialidemokraattien Veljeysliikkeessä ja koetan vaikuttaa siihen, etteivät vasemmistolaiset jättäisi kirkossa vaikuttamista vain porvareille.

Kriittinen olen niitä kohtaan, jotka ovat uskovaisia vain puheissaan. Tämä kohdistuu tietenkin myös itseeni.

Mitä te kaksi – eri sukupolvien miehet – voitte oppia toisiltanne puhuttaessa asioista, jotka liippaavat kirkkoa läheltä tai kauempaa?

EK: Heikiltä – ja hänen sukupolveltaan – voisin varmastikin oppia eräänlaista kyseenalaistavan toivon näköalaa. Nykyisessä ilmapiirissä ei välttämättä tunnu olevan kovin paljon tilaa vaihtoehdoille tai paremman tulevaisuuden visioille – olivatpa ne sitten utopiaa tai eivät.

Heikin sukupolvella oli visioita paremmasta maailmasta ja kirkosta sekä kykyä asioiden kyseenalaistamiseen ja erittelyyn.

Luulen, että juuri tämä on sitä kuuskytlukulaisuuden keskeistä perintöä, josta tämän päivän sukupolvi voisi ottaa – ainakin valituin osin – oppia.

HP: Minä olen vanha ja hän on nuori. Yritän oppia samaa kuin omilta lapsiltani: suvaitsevaisuutta ja uusia, ennakkoluulottomia ajatuksia.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 34/2016