Kirkko löysi paikkansa

21.12.16

Kulunut vuosi oli täynnä kuvia sodasta ja sodan seurauksista: hädästä ja epätoivosta, kuolevista lapsista ja pakenevista perheistä.
   Suomalaisille osoitettiin moneen kertaan, että kristinuskon ydinviesti jokaisen ihmisarvosta ei ole turha hokema, vaan asia, johon uskotaan ja jonka puolesta on taisteltava.
   Kansainvälinen yhteisö ei onnistunut estämään sotaa, jonka johdosta lukematon määrä lapsia seisoo nyt särkynein katsein Aleppon raunioilla ja pelkää. Jotkut onnekkaat pääsevät pakoon.
   Jotakin kuitenkin liikahti Suomessa. Luterilaisen kirkon sisällä syntyi hämmästyttävän suuri yhteisymmärrys siitä, mitä tehdään ja miten maahan tuleviin ihmisiin suhtaudutaan.
   Kirkon viralliset äänenpainot ovat olleet poikkeuksetta ihmisyyttä kunnioittavia ja sotaa pakenevien hätää kuuntelevia. Kirkon johtajat eivät ole menneet papereiden ja selvitysten taakse piiloon, vaan ovat avanneet ovensa. Ihmisille on pyritty löytämään vaatteita ja katto pään päälle.
   Kauneinta on se, että tavallisten ihmisten halu auttaa on lisääntynyt ja auttamisen tapoja on kehitetty.
Tämän vuoden päättyessä kiitän, että saan olla osa tätä kirkkoa, joka ei sano ihmiselle: mene pois. Se sanoo: tervetuloa.
   Ystäväni pikkuveljen tehtävänä oli esittää koulun joulukuvaelmassa majatalon isäntää, jonka luokse Betlehemiin saapuvat Maria ja Joosef menivät kysymään yösijaa. Veljen tehtävänä oli siis kertoa tulijoille, että majatalo on täynnä, tilaa ei ole.
   Esitys alkoi käsikirjoituksen mukaan: ”Majatalossa ei ole tilaa.” Sitten tuli hetken tauko, jonka jälkeen tuo pieni poika ei malttanut olla jatkamatta lausetta: ”Mutta koitetaan järjestää.”
   Siunattua joulun aikaa kaikille Rauhan Tervehdyksen lukijoille. Iloa ja valoa uuteen vuoteen!

Artikkeli on osa lehteä 40/2016