Maa, joka yleensä hymyilee

15.12.16

Vakavia kasvoja suurkaupungin kaduilla, ilmajunassa ja virastoissa. Suurkaupunki, jossa paikalliset kulkevat pukeutuneena mustiin vaatteisiin. Jos asu on valkoinen, silloin paidassa on kiinnitettynä musta surunauha.
   Etsin katseellani sitä kuuluisaa hymyä, väriläiskiä ihmisten vaatteissa, värikkyyttä katukuvassa. Korvani yrittävät tavoittaa elävää musiikkia liikenteen äänten seasta.
   En löydä. En kuule.
   Missä olen? Minulle on kerrottu, että elämä täällä näyttäytyy yleensä aivan toisissa väreissä.
   Olen Thaimaassa, sen pääkaupungissa Bangkokissa.
   Maassa eletään syvää suruaikaa, joka johtuu siitä, että maan pitkäaikainen hallitsija, kuningas Bhumibol Adulyadej on kuollut.
   Tulin tähän maahan ja tähän kaupunkiin ensimmäistä kertaa ja saapuessani syvää suruaikaa on vietetty yli kaksi viikkoa. 
   Jokaisen ostoskeskuksen ja virastorakennuksen edustalla on kuva edesmenneestä hallitsijasta. Kuvan äärellä on muistopöytä valkoisine kukkineen. Mustat ja valkoiset silkkinauhat ovat aseteltuna kauniisti näiden alle. Erikoista, ajattelen.
   Ottaisinko valokuvan? Ei huvita. Muistan nämä ilmankin. Ovat kuin alttareita.
   Mitä meillä Suomessa on yleensä alttarilla? Kristus-aiheineen alttaritaulu.
   Jatkan hämmästelyäni: erikoinen asema maallisella hallitsijalla tässä minulle vieraassa maassa ja kulttuurissa.
   Matkani jatkuu Thaimaassa kohti pohjoista. Lento Naaniin, josta pikkubussilla ylemmäs vuoristoon.
   Pohjoisessa elää lua-kansaa. Siellä on Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijöitä, nuoria seurakuntia ja isä Amnuay, joka evankelistoineen kaitsee kristittyjen joukkoa vuoristoisella alueella. 
   Pohjoisesta löytyy se, mikä Bangkokissa oli hukassa. Värit. Ilo. Toivo. Hymy.

Artikkeli on osa lehteä 38/2016