Hengellisen kodin ikävä

2.8.17

Astumme sisälle ravintolaan. Katto, jota joskus koristivat kristilliset symbolit, on täynnä desing-lamppuja. Penkkirivistöjen paikalla on pöytiä tuoleineen, jopa urkuparvella on ruokailutila.
   Siellä, missä ennen polvistuttiin rukoukseen, pulppuaa nyt jättimäinen pannu valmistaen olutta. Alankomaissa, jossa kirkkoon kuulumisprosentit eivät ole lähelläkään Suomea, tyhjenneille    kirkkorakennuksille on keksitty uutta käyttöä. Jollain tasolla ajatus kylmää. Onko tässä Suomenkin kirkon tulevaisuus?
   Onnekseni täällä toimii myös suomalainen seurakunta. Tarjolla on toimintaa markkinoista Suomi-kauppaan ja saunanvuokrauksesta viininmaistajaisiin. Jumalanpalvelus on kerran kuukaudessa.
   Jokainen seurakunnassa tuntuu jo löytäneen paikkansa, ja olo on helposti ulkopuolinen ja irrallinen. Kaipaan virsiä urkusäestyksellä, janoan ehtoollista, ikävöin kirkkokahveja.
   Virtuaalikirkon lähetyksen katsomme joka sunnuntai. Se antaa lohtua ja lievittää koti-ikävää, voin melkein tuntea Oulun tuomiokirkon tuoksun ja kovat penkit – mutta vain melkein.
   Monissa kirkoissa vierailimme, ja useimmissa saimme turistin vastaanoton. Kerran kävelimme Hollannin luterilaisen kirkon ohi. Astuimme sisään juuri kun jumalanpalvelus oli päättynyt ja pientä kirkkotilaa muutettiin ruokailutilaksi. Meille tultiin juttelemaan heti. Tunsin tulleeni niin kohdatuksi, että minua itketti.
   Pitäisi muistaa, että jokainen kirkkoon saapuja on aina etsijä; etsimme Jumalaa, elämän tarkoitusta, anteeksiantoa, Kristusta. Olemme avoinna ja haavoittuvaisia, emme aina edes varmoja siitä, mitä etsimme.
   Ensikohtaaminen on tärkeä. Tuo kohtaaminen voi olla ovi hengelliseen kotiin.

MARI TIEKSTRA

Artikkeli on osa lehteä 22/2017