Kiusaaminen jätti arvet

2.8.17

Rimma Hämäläinen pääsi irti itsetuhoisuudesta puhumalla ongelmastaan rohkeasti. Hän toivoo, että kiusaamisesta ja itsetuhoisuudesta puhuttaisiin enemmän. Kiusattujen lisäksi on autettava myös kiusaajia.

Keväällä ylioppilaaksi kirjoittanut 18-vuotias oululainen Rimma Hämäläinen muistaa, että yläasteella nuorten itsetuhoisuutta käsiteltiin kerran tai kaksi. Lukiossa ongelmasta ei puhuttu lainkaan.
   Suomen Mielenterveysseuran mukaan noin kolmasosalla nuorista ilmenee itsetuhoisuutta.
   – Noin viidesosa nuorista on joskus tarkoituksenmukaisesti satuttanut itseään, Hämäläinen muistelee kuulemaansa tietoa, joka hänen mielestään kertoo siitä, että itsetuhoisuus on nuorten parissa pelottavan yleistä.
    Itsetuhoisuudella tarkoitetaan ajatuksia ja tekoja, jotka voivat johtaa itsensä vahingoittamiseen tai kuolemaan.
Hämäläinen haluaa kysyä: Mitä koulut tekevät asialle? Juuri niissä pitäisi viestiä nuorille, ettei itsetuhoisuudessa ole mitään hävettävää.

Avoimuus on
ratkaisevaa

Rimma Hämäläinen kärsi itsetuhoisuudesta useita vuosia. Nyt hän haluaa puhua ongelmastaan avoimesti.
   – Ala-asteen kiusaamiskokemuksen loputtua aloin satuttaa itseäni tarkoituksenmukaisesti. Olin tuolloin 12-vuotias. En tiedä tarkalleen, miksi tein niin, mutta jäin viiltelyyn koukkuun. Tuntui, etten olisi pystynyt selviämään elämästäni ilman sitä, hän kertoo.
   Hämäläisen kokemus on, että aiheesta keskustelemista pahimmillaan lähes kartetaan kouluissa. Nuoret, joilla on itsetuhoisia ajatuksia, pelkäävät kohtaavansa negatiivisia asenteita, jos he hakevat apua. He pelkäävät myös puhua koulupsykologille tai -kuraattorille sen takia, että eivät halua kokea oloaan epänormaaliksi.
   – Itsetuhoisuudella on stigma, aihe leimaa koko ihmisen. Tuntuu kuin itsetuhoisuudesta syytettäisiin usein henkilöä itseään. Minulle muutamat oppilaat lukiossa kommentoivat, että haluan viiltelyllä hakea huomiota osakseni.
   – Jos koulu olisi minun kohdallani puuttunut asiaan paremmin ja kehottanut olemaan asiassa avoin, olisin päässyt eroon itseäni vahingoittavasta käyttäytymisestä aikaisemmin, hän arvioi.
Rimman mukaan pari opettajaa hänen koulullaan tiesi oppilaansa itsetuhoisista ajatuksista.

Taustalla
negatiivinen minäkuva

Lukiossa Rimma pyrki pääsemään hiljalleen eroon viiltelystä, mutta lukion viimeisellä vuosikurssilla itsetuhokäyttäytyminen iski takaisin ikävämpänä kuin koskaan aikaisemmin. Myös kiusaaminen jatkui lukiossa.
   – Luulin, että en selviä lukiosta hengissä.
   Muiden nuorten tavoin Hämäläisen oli vaikea puhua itsetuhoisuudesta kavereilleen, mutta myös ammattiauttajille. Häntä hävetti oma ongelma, mutta lopulta hän rohkaistui.
   Kaikkein vaikeinta oli avautua asiasta omille vanhemmille.
   – Ajattelin, että vanhemmat varmasti vihaavat minua ja ovat pettyneitä minuun. Kun äiti sai tietää asiasta, kysyin, onko hän vihainen minulle. Mutta ei äiti syyttänyt minua eikä ollut pettynyt. Molemmat vanhemmat olivat ymmärtäväisiä. 
   Itsetuhoisuudesta selviämisessä tarvitaankin Hämäläisen mielestä nuoren rinnalle tukiverkko: vanhemmat, ystäviä ja sukulaisia.
   – He voivat välittää nuoresta ehdoitta, juuri sellaisena kuin hän on. Silloin ei tarvitse pelätä tuomitsemista.

Ymmärtävät ja lempeät
sanat ovat tarpeellisia

Hämäläisen mielestä itsetuhoisen ihmisen on hyvä kuulla tällaista kannustusta: ”sinussa ei ole mitään vikaa”, ”sinä et ole tyhmä, et heikko”, ”mitään hävettävää ei ole”, ”sinusta välitetään” ja ”asiat paranevat ajan kanssa”.
   Oikein valituilla sanoilla on väliä, hän sanoo.
   – Jos minua pidetään outona, sellaisena näen myös itseni.
   Rimma painottaa, ettei ongelma ratkea sillä, että käyttäytymiselle etsitään väkipakolla syyllistä. Tärkeämpää on panostaa ratkaisun löytämiseen.
   Hämäläisen mukaan nuorelle on ”tehtävä” mahdollisimman normaali olo.
   – Kommentit, kuten “sulla on ongelma, hanki apua”, saattavat satuttaa. Ne aiheuttavat epänormaalin olon ja pohdintaa omita virheistä sen sijaan, että voisi keskittyä positiivisiin puoliin itsessä ja siihen hyvään, mitä elämässä on.
   Juuri tämän vuoksi Rimma Hämäläinen haluaa puhua myös suvaitsevaisuuden tärkeydestä.
   Kun nuorella on vimma vahingoittaa itseään, tekee hyvää kuulla, että hän on ehkä erilaisuudessaankin täydellinen sellaisena kuin on.

Itseään saa ja
pitää rakastaa

Hämäläisen mukaan itsensä rakastaminen on elämässä tärkeää. Meidän tulee huolehtia toisistamme, mutta emme saisi unohtaa välittää myös itsestämme, Rimma pohtii.
   Itsensä rakastamisessa ei ole mitään paheksuttavaa. Päinvastoin: jotta kykenee rakastamaan muita, tulee osata rakastaa itseä.
   Hämäläinen kertoo saaneensa viime vuosina tummien pilvien keskelle valon pilkahduksia siitä, että on ryhtynyt auttamaan toisia. Lukiossa Rimma vieraili puhumassa itsetuhoisuudesta yläkoululaisille. Hetki jännitti, mutta kannatti.
   – Kokemukseni ovat vahvistaneet minua ihmisenä. Olen lopettanut itseni epäilemisen ja päättänyt, että olen tarpeeksi vahva päihittämään ongelmani. Lopulta olen siihen pystynyt.

”Menneisyys ei saa
määritellä minua”

Viiltelyn jäljiltä arvet nuoren naisen jaloissa ja käsissä ovat yhä olemassa, mutta aivan vastikään Hämäläinen rohkaistui kulkemaan ihmisten parissa sääret paljaana.
   – Katsokoon, jos haluavat. En välitä, mitä muut ajattelevat. Mennyt ei saa määritellä minua kaiken aikaa. Elämä menee eteenpäin.
   Hämäläinen haluaa todeta, että hän ymmärtää myös niitä itsetuhoajatuksista kärsineitä nuoria, jotka eivät halua hänen tapaansa puhua menneisyydestä julkisesti.
   – He käsittelevät asiaan sisällään tai ehkä puhuvat tuntemuksistaan aivan lähimmille ihmisille. Sekin saattaa olla hyvä vaihtoehto jollekulle. Toki toivon, ettei kukaan jää aivan yksin miettimään näin isoa asiaa.…

Itsensä takia on
hyvä antaa anteeksi

Eteenpäin menemisessä Rimma Hämäläiselle on ollut tärkeää se, että hän on voinut antaa anteeksi omille kiusaajilleen. Rimma kertoo arvostavansa kristillisyyteen kuuluvaa anteeksiantamisen kehotusta.
   – Olen antanut anteeksi kaikille niille, jotka ovat minua vuosien varrella satuttaneet. Tein sen pelkästään itseni vuoksi. Ymmärsin, että joskus on täysin okei olla itsekäs. En jäänyt odottamaan, että he olisivat jollakin tapaa ansainneet anteeksiantoni. 
   – Pitkävihaisuuteen en ole halunnut takertua.
   Hämäläinen kertoo, että on yrittänyt jälkeenpäin jutella muutamien koulutovereidensa kanssa, jotka kiusasivat häntä. Tulos ei ollut kaikkien kohdalla ihmeellinen, mutta myös anteeksipyynnön Rimma on kuullut.

Olisit samanlainen
kuin muut?

Rimma Hämäläinen toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi kuulla edes hyvää tarkoittavana avunantoyrityksenä kehotusta miettiä, miten se, jota kiusataan, voisi käyttäytyä siten, etteivät kiusaajat innostuisi. Ole enemmän samanlainen kuin muut, Hämäläistä ”autettiin”.
   – Tuollainen puhe ei kohentanut oloani.
   Hämäläinen muistuttaa vielä, että myös opettaja voi puhua rumasti oppilaalle eivätkä vain oppilaat toisilleen.
   – Sillä ei tulisi olla väliä, mihin itse kukin uskoo tai mitä harrastaa, saati miltä joku näyttää. Itse olen saanut kuulla opettajalta hyvinkin ikäviä heittoja ulkonäöstäni. Runsas meikki ja lävistykset provosoivat kommentointiin.

Enemmän myötätuntoa
kuin vihaa

Hämäläinen hämmästyttää sanomalla, että myös kiusaajia kohtaan tulisi näyttää myötätuntoa. Helppoa se ei ole, hän myöntää. Miksi olla myötätuntoinen sellaista kohtaan, joka on tehnyt pahaa.
   – Useat meistä ehkä ajattelevat, ettei kiusaamista tule antaa anteeksi. Ymmärrän näkökulman varsin hyvin, ajattelin itsekin pitkään juuri niin. En kuitenkaan tunne kiusaajiani kohtaan vihaa, pelkästään myötätuntoa.
   – Vaikka he eivät ole tilanteen uhreja, tulisi heitäkin auttaa. Suurimmalla osalla lapsuuden kiusaajistani oli ongelmia omassa perheessä tai heitä itseään oli aikaisemmin kiusattu.
   Syksyllä edessä ovat opiskelut Helsingin yliopistossa. Siellä Rimma aikoo päästää lähelleen vain niitä, jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän oikeasti on.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 22/2017