Kuva: vapaaehtoiset arkunkantajat
Oulun seurakunnissa toimii noin 30 hengen joukko vapaaehtoisia, jotka tulevat avuksi silloin, kun kantajia ei löydy omasta takaa. Pekka Hakaheimo, Rauno Kinnunen, Antti Alaviitala ja Seppo Timonen ajattelevat arkun kantamista lähimmäisen palvelemisena.

Arkun kantaminen vapaaehtoisena on palvelus lähimmäiselle

4.11.17

Tumma puku, valkoinen kauluspaita, tumma päällystakki ja valkoinen kaulaliina. Ne ovat aina lähtövalmiina vapaaehtoisilla, jotka tulevat tarvittaessa avuksi ihmisen viimeiselle matkalle.


Minna Kolistaja Minna Kolistaja

Pekka Hakaheimo, Rauno Kinnunen, Voitto Kukkamaa ja Seppo Timonen ovat kantaneet kolmen viime vuoden aikana arkkua useammin kuin suurin osa meistä muista koko elämänsä aikana.

Miehet ovat Oulun seurakuntien vapaaehtoisia arkunkantajia, joita pyydetään apuun esimerkiksi silloin, kun suku on pieni tai kun vainajan lähipiiriin kuuluvat ovat niin iäkkäitä, että fyysiset voimat eivät riitä kantajan tehtävään.

– Toisinaan omainen ei voimakkaan liikutuksen vuoksi kykene kantajaksi, sanoo Seppo Timonen.

– Tai sitten omaista tarvitaan vainajan muiden läheisten tueksi siunaustilaisuudessa, jatkaa Voitto Kukkamaa.

Lisäksi hautajaisia pidetään nykyään yhä useammin myös arkipäivisin. Kauempana asuvat omaiset eivät välttämättä pääse tulemaan niihin.

 

Vainaja ja saattoväki, lähimmäisiä kaikki

Kolmen vuoden aikana Kinnuselle, Timoselle, Hakaheimolle ja Kukkamaalle on kertynyt keskimäärin 20–30 kantotehtävää.

– Tämä on lähimmäisen palvelua. Koen, että siellä arkussa on lähimmäinen, sanoo Hakaheimo.

– Ja lähimmäisinä pidän myös sitä apua tarvitsevaa saattoväkeä, lisää Kinnunen.

– Ehkä halu vapaaehtoistoimintaan on peräisin maalta. Siellä naapurit auttoivat tosiaan puolin ja toisin, miettii maalta kotoisin oleva Timonen.

Kukkamaa puolestaan haluaa antaa panoksensa yhteiseen hyvään.

– En odota itselleni vastapalvelusta, mutta tiedän että sellainen joskus tulee.

– Mielellään on avuksi kun voi itsekin joskus tarvita apua, Kinnunen sanoo.

 

Takapenkin miehet tummissa puvuissaan

Vaatekomerossa odottaa aina valmiina lähtöön tumma puku, valkoinen kauluspaita, tumma päällystakki ja valkoinen kaulaliina.

Pyyntö kantotehtävään tulee yleensä pari päivää ennen hautajaisia. Tehtävään halutaan valmistautua kaikessa rauhassa.

– Mielen pitää tulla mukaan. Siihen ei pelkkä hätäinen vaatteidenvaihto töistä lähtiessä riitä, Kukkamaa tietää.

Puoli tuntia ennen siunaustilaisuuden alkua vapaaehtoiset arkunkantajat ilmoittautuvat suntiolle tai siunaavalle papille.

Kun saattoväki on jo asettunut paikoilleen ja siunaustilaisuuden alkuun on enää hetki aikaa, vapaaehtoiset istahtavat rinta rinnan siunauskappelin tai kirkon viimeiselle penkkiriville. Jos saattoväkeä on vain vähän, pappi saattaa pyytää kantajia istumaan edemmäs.

 

Kantaja myötäelää omaisten surussa

Surevan saattoväen seurassa vapaaehtoiset kantajat liikuttuvat usein itsekin.

– Siinä myötäelää ihmisten surua. Se on monesti vaikea paikka, kun kukkalaitteen nauhasta muistovärssyä lukevalta ihmiseltä ei meinaa tulla ääntä, tulee vain itkua, Hakaheimo sanoo.

Timonenkin tunnustaa, että tippa pyörähtää silmäkulmaan herkästi.

Kantajat ovat huomanneet, että kukkalaitteet lasketaan nykyään arkulle usein jo aivan siunaustilaisuuden aluksi.

– Se on hyvä käytäntö. Papin puhe saattaa liikuttaa niin kovasti, että muistovärssyn lukeminen käy läheiselle vaikeaksi, Kukkamaa sanoo.

Papeille kantajat sanovat nostavansa hattua.

– He selviytyvät hautajaisista ammattitaitoisesti, ääni murtumatta, vaikka ei hautaan siunaaminen varmaan ikinä ole helppo tilanne heillekään.

Timonen tunnustaa, että mielessä on käväissyt ajatus siitä, kenen kantamana tulee itse aikanaan hautaan saatelluksi.

– Uskon, että kantajia löytyy omasta takaa. Jos ei löydy, olisin hyvilläni jos heitä löytyy tästä porukasta.

 

Vahvimmat kantajat sijoitetaan pääpuolelle

Kantajia tarvitaan yleensä kaikkiaan kuusi.

Perinteisesti arkun vasemmalle puolelle asettuu lähiomainen. Tätä käytäntöä ei noudateta esimerkiksi silloin kun kantajana on iäkäs leski.

Käytännössä arkunkantajat katsovat keskenään, kuka milläkin paikalla kantaa ja ketkä ovat arkun vastakkaisilla puolina pareina.

Arkun pääpuoli on kantajalle haastavin paikka, siksi sinne pyritään sijoittamaan kokeneimmat ja fyysisesti voimakkaimmat kantajat.

Hakaheimon, Kinnusen, Kukkamaan ja Timosen mielestä yhden tai kaksi vapaaehtoista kantajaa voi ihan arastelematta pyytää siunaustilaisuuteen varoiksi paikalle:

– Omainen saattaa ensin lupautua kantajaksi, mutta sitten alkaakin tuntua, ettei hän kestä tehtävää.

 

Kantoliinojen käsittely jännittää monia

Miesten mukaan läheinen voi olla saattamassa arkkua myös pelkästään sen ajan kun arkkua kuljetetaan kärryillä.

– Haudalla me vapaaehtoiset kantajat voimme astua tilalle ja hoitaa hautaan laskemisen.

Moni omainen pelkää erityisesti laskemisvaihetta. Kantoliinojen käsittely voi olla haastavaa, ellei siitä ole aiempaa kokemusta.

– Kantoliinojen kanssa saakin olla tarkkana, miehet tietävät.

Kun vainaja on laskettu hautaan ja loppuvirsi on laulettu, saattoväki siirtyy yleensä muistotilaisuuteen. Toisinaan vapaaehtoiset kantajatkin pyydetään mukaan.

Vapaaehtoisina kantajina toimiva miesjoukko kokee, että omaiset arvostavat heidän työtään. He korostavat toimivansa ilman palkkion tai vastalahjan toivetta.

Arkkua lähdetään kantamaan pyyteettömästä auttamisen halusta.

 

Pioneerit Oulusta

Oulun seurakunnissa koottiin alkukesästä 2014 ryhmä vapaaehtoisia, joita voi pyytää avuksi hautajaisiin silloin kun arkulle ei ole riittävästi kantajia.

Omainen pyytää tarvittaessa vapaaehtoisen kantajan papilta, jonka kanssa sopii muutkin siunaustilaisuuteen liittyvät asiat.

Kantotehtäviä on Oulun seurakunnissa 70–80 kertaa vuodessa. Vapaaehtoisia kantajia on noin 30.

Oulusta kirkon vapaaehtoisten kantajien idea on levinnyt muuallekin Suomeen.

 

 

Tämä on lähimmäisen palvelua.

Pekka Hakaheimo

 

 

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä