Monenlaisia ruuhkavuosia

22.2.12

Minulla on menossa viides vuosi ruuhkavuosia. Osaan laittaa tarkalleen sormen siihen kohtaan kalenterissa, jolloin ne alkoivat. Silloin elettiin loppuvuotta 2007.
   Useimmin puhutaan ruuhkavuosista, kun luonnehditaan aikaa, kun lapset ovat pieniä ja vaativia, ja samalla pitäisi pyrkiä uralla eteenpäin, rakentaa taloa, antaa aikaa sukulais- ja ystävyyssuhteille ja pitää itsestä huolta. Naistenlehdet mmentavat loputtomasti tästä ikuisuusahdistuksesta jakaen kokemuksia ja antaen vinkkejä. Myös yhä useampi 25–50-vuotias mies tunnustaa ongelman selvitä kunnialla kaikista arjen ulottuvuuksista.
   Omat ruuhkavuoteni alkoivat vakituisen päivätyön, asuntolainan, remontoitavan talon ja lemmikkien hankkimisen myötä. Kaikki nämä tulivat elämääni puolen vuoden sisällä. Onneksi arjesta selviämisessä auttaa nykyisin mies. ”Pakollisten” ruuhkan aiheuttajien lisäksi isoa roolia arjessa näyttelee yhdistystoiminta, jonka määrä tuntuu vain kasvavan vuodesta toiseen.
   Mutta elävät sitä ruuhkassa muutkin kuin kukkeinta aikuisuuttaan elävät pariskunnat. Niin tekee myös moni minua 30 vuotta vanhempi tai 15 vuotta nuorempi. Moni parikymppinen on juuri saanut opiskelupaikan, muuttanut omilleen ja aloittanut itsenäisen elämän, usein toisella paikkakunnalla. He hakevat paikkaansa luomalla sosiaalisia verkostoja ja käyvät töissä rahoittaakseen elämäänsä. Yrittävät siinä sivussa löytää itsensä.
   Oma opiskeluaikani oli touhukasta, mutta armollisen leppoisaa. 12 vuotta siinä meni, viimeiset kuusi vuotta olin tosin osittain töissä – en kuitenkaan niin, että se olisi haitannut sosiaalista elämää tai sitä, että monena päivänä saattoi ottaa päiväunet. Toista se tuntuu olevan nykyisin, ruuhka alkaa aikaisemmin.
   Eläkeikäkään ei ole kaikille pelkästään rauhaisia päiväkävelyjä, itsensä kehittämistä ja lastenlasten vierailuihin valmistautumista. Viriilit seniorit ovat kantava voima järjestöissä, iso apu lastenlasten hoitamisessa ja aina pakkaamassa laukkuja. Monella kalenteri taitaa eläkkeellä näyttää enemmän tilkkutäkiltä kuin konsanaan työelämässä.
   Uskon, että minustakin tulee viriili seniori, joka myy arpoja bussissa eläkeläisten teatterimatkalla ja on vakiokasvo kansanopiston kursseilla. Voi olla, että niin kauan kuin jalkani kantavat, etenen ruuhkavaihteella, tai sitten vauhti hiljenee jossain viidenkympin hujakoilla. Sen näkee sitten. Vauhdilla ei ole väliä niin kauan kuin tunnen olevani ohjaimissa. Se lienee tärkeintä. Ja se, että muistaa pyytää aina välillä siunausta matkaan.

Elsi Salovaara

Artikkeli on osa lehteä 7/2012