Veera on sairaalapastori ja maatilan emäntä

15.2.12

Oulussa sairaalapastorina ja sielunhoitajana työskentelevä 26-vuotias Veera Kettunen on alun perin maatilan tyttö. Pohjois-Karjalassa sijaitseva tila on periytynyt suvussa jo 1600-luvulta lähtien. Suvulla se on yhä.
   – Meillä on siellä lihakarjaa, Kettunen kertoo.
   Tilalla tehtiin muutama vuosi sitten sukupolvenvaihdos, ja nyt Kettunen omistaa tilan yhdessä siskonsa kanssa.
   Molemmat tyttäret ovat opiskelleet omat ammatit, joten maatalous ei tule olemaan kummankaan päätoiminen elinkeino. Sen vuoksi lehmien määrä tilalla aiotaan vähentää vajaasta neljästäsadasta kolmeenkymmeneen.
   – Haluamme säilyttää karjankasvatuksen pienimuotoisena siten, että saamme lihaa ainakin omiin tarpeisiimme. Sukutilasta kun emme kuitenkaan halua luopua, Kettunen toteaa.
   Vanhemmat asuvat edelleen tilalla ja huolehtivat eläimistä.
   – Hoidamme siskoni kanssa kirjanpidon ja muut paperihommat. Teemme niin paljon kuin tässä elämäntilanteessa on mahdollista, Kettunen sanoo.
   – Voisin hyvin kuvitella asuvani tilalla ja pyörittäväni pienimuotoista toimintaa muun työn ohessa. En kuitenkaan siten, että pitäisi tienata sillä koko elanto.
   Maalaiselämässä Kettunen arvostaa rauhaa, luonnon läheisyyttä sekä sosiaalista ympäristöä, jossa ihmiset tuntevat toisensa.
   – Toisaalta kaupungissa rakastan sitä, että halutessaan voi vain hukkua massaan. Kaupungissa on myös enemmän palveluja käytössä ja liikkuminen on helpompaa, nuori pastori pohtii.

Suntiona
opintojen ohessa

Opiskellessaan teologiaa Kettunen toimi kahden ja puolen vuoden ajan myös suntiona Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa.
   – Se oli hyvin opettavaista, ja sain olla läsnä tilaisuuksissa, joissa ei kaikilla ole mahdollisuutta olla. Opin myös papeilta erilaisia malleja toimia.
   Valmistuttuaan Kettunen lähetti avoimen hakemuksen Kuopion hiippakuntaan ja jäi odottelemaan vastausta.
   – Minulla oli mieluisa työ suntiona, joten aktiiviseen työnhakuun ei ollut tarvetta.
   Nykyiseen toimeensa sairaalapastoriksi Kettunen päätyi miltei sattumalta.
   – Lehteä selatessani osui silmiin sairaalapastorin virka Oulussa.
   Kettunen lähetti hakemuksen, ja iloiseksi yllätyksekseen sai kutsun työhaastatteluun. Hän aloitti virassa viime syyskuussa.
   Oulun yliopistollinen sairaala oli paikkana Kettuselle jo ennestään tuttu, sillä hän oli suorittanut parin kuukauden harjoittelun OYS:ssa.
   – Enpä vielä tuolloin osannut arvata, että päädyn tänne töihin, hän hymyilee.
   – Ei sitä aina tiedä etukäteen, miten elämä kuljettaa.

Tukena ja
lohtuna potilaille

Sairaalapastori palvelee niin potilaita, heidän omaisiaan kun sairaalan henkilökuntaa. Hän on läsnä ihmisille, jotka kamppailevat erilaisten sairauden herättämien kysymysten parissa.
   – Sairaalapastori antaa sielunhoidollista tukea sekä lohdutusta, ja on käytettävissä, kun ihminen tarvitsee kuuntelijaa, toivoo rukousta, ehtoollista tai haluaa jättää jäähyväiset vainajalle.
   Kettunen kokee olevansa jollain tavalla etuoikeutettu päästessään kulkemaan ihmisten rinnalla elämän vaikeissa kohdissa.
   – Joskus voi itselläkin olla tyhjä olo, eikä löydä sanoja tai tiedä miten olla tukena. Silloin voi kuitenkin yhdessä asiakkaan kanssa kääntyä korkeamman käden puoleen ja rukoilla apua.
   Työviikkoon kuuluu joitakin hartauksia ja ryhmätilanteita. Muutoin sairaalapastori toimii potilaiden tai omaisten pyyntöjen mukaan.
   – Jos aikaa jää, kiertelen osastoilla niin sanotun etsivän työn merkeissä.
   Kettusella on asiakkaina kaiken ikäisiä ihmisiä, harvemmin kuitenkin lapsia. Enemmistö hänen asiakkaistaan on naisia.
   – Se johtuu luultavasti siitä, että minulla on naistentautien puolella vastuuosastoja, hän toteaa.  
   Sairaalan lisäksi hän työskentelee sairasloman sijaisena kehitysvammapuolella.
   – Siellä kokee monenlaisia ilonpilkahduksia, ja se on mukavaa vastapainoa sairaalatyölle.
   Kettusen mielestä parasta sairaalapastorin työssä on ihmisten kohtaaminen, auttaminen ja lohduttaminen.
   – Vaikeita asioita tulee eteen väistämättä, ja niitä kohdatessaan nöyrtyy itsekin.
   Omia mietteitä voi purkaa työnohjauksessa. Ainakin toistaiseksi Kettunen on pystynyt pitämään oman elämän ja työn erillään.
   – Jos jokin painaa mieltä, minulla on tapana nollata ajatuksen lähtemällä pitkälle lenkille ja kuuntelemalla samalla musiikkia.

KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 6/2012