Alkoholistikodin Marikasta kasvoi auttaja

15.3.12

Pelkoa, pettymyksiä, häpeää, ainaista huolta vanhemmasta, juomisen salailua, masennusta, turvattomuutta…
   Näin Tupoksessa asuva sairaanhoitaja-diakonissa Marika Kamps maalailee hitaasti esiin alkoholistiperheen lapsen tummien varjojen sävyttämää mielenmaisemaa.
   – Toisaalta, kun lapsi ei muunlaisesta perhe-elämästä tiedä, hän kuvittelee helposti, että kaikkien muidenkin isät juovat ja äidit ovat aina töissä.
   Vasta kolmenkympin puolessa välissä Marika havahtui, että elämässä kaikki ei todellakaan ole kohdallaan.

Pysähdys
– Murrosikäni oli vaikea. Opiskelu sujui kyllä hyvin, olinhan perheen vanhin lapsi ja siis se ainainen vastuunkantaja. Sekoilin kuitenkin paljon ja käytin runsaasti alkoholia, mikä jatkui vielä murrosiän jälkeenkin.
   25-vuotiaana Marikalla oli jo takanaan kariutuneita ihmissuhteita, runsasta alkoholinkäyttöä, vieraudentunnetta ja yksinäisyyttä. Paha olla. Sitten tuli pysähdys, ja tuntui, ettei elämästä tule yhtään mitään.
   – Ajattelin, etten kerta kaikkiaan osaa elää täällä, ja että se on oma vikani.
   Toinen lapsi oli juuri syntynyt, kun hän eräänä elokuun päivänä katsoi ulos ikkunasta ja totesi, että nyt sinä et selviä enää yksin, hae apua.
   Marika löysi tiensä paikalliseen mielenterveystoimistoon. Ongelmana oli vain, ettei hänellä siinä vaiheessa ollut sanoja ahdistukselleen.
   – Korvien välissä oli ikään kuin sekava lankavyyhti, josta kukaan ei löytänyt päätä eikä häntää. Tajusin kuitenkin itse alitajuisesti, että isä olisi se yksi tärkeä johtolanka, josta kukaan ei vain osannut kysyä minulta.
   Marika hakeutui ryhmään, jossa ihmiset olivat samalla tavalla säröillä kuin hänkin, mutta jotka olivat jo selvittäneet palasia elämästään.
   – Tajusin, että nehän puhuu minusta, he tietävät, mikä minua vaivaa!

12 vuoden toipumistie
Vaihe vaiheelta Marika avautui syvään hautautuneille, kipeille tunteilleen, ja löysi niille oikeita nimilappuja. Näin hän kykeni vähitellen yhdistämään vaikeatkin tunnetilat ja niiden syy-yhteydet toisiinsa.
   Käynnistyi vuosien pituinen toipumisprosessi. Fyysisen ja henkisen eheytymisen ohella Marika löysi yllättäen myös yhteyden hengelliseen minuuteensa.
   – Voi puhua hengellisestä heräämisestä. Uskontieni on ollut pitkä löytöretki, ei mikään suuri ja säkenöivä, palava pensas. Vähitellen vain huomasin, kuinka Raamatun tekstit alkoivat avautua.
   Marika sanoo löytäneensä Raamatusta paljon kertomuksia, jotka lohduttavat, ja joihin hän pystyy samaistumaan. Esimerkiksi se, kuinka Jeesus rukoili ennen ristiinnaulitsemistaan Getsemanessa, että Isä ottaisi pois häneltä kärsimyksen maljan (Matt. 26:39).
   – Minusta on ollut lohdullista tietää, ettei Jeesuskaan aina halunnut kaikkea sitä, mikä Hänelle annettiin, mutta silti Hän tyytyi Isänsä tahtoon. Omassa elämässäni on ollut lukuisia kamppailuja, joista olen ajatellut, että ei Jumala ainakaan tätä, mutta sitten olen joutunut taipumaan, että ei ole muuta reittiä, kuin mennä vain tätä eteenpäin.

Lapsuusmuistoja

Marika raottaa lasisen lapsuuden verhoaan. Perhe muutti maalle, kun hän oli 3-vuotias, ja äidin sukutilalla tehtiin sukupolvenvaihdos. Tässä vaiheessa kolmilapsisen perheen isän juominen paheni, ja äiti oli paljon poissa kotoa kolmivuorotyönsä takia.
   Marika kantoi ison vastuun nuoremmista sisaruksista, kotitöitä riitti ja elämä oli sekasortoista. Hän toteaa kuitenkin kiitollisena, ettei isää tarvinnut koskaan varsinaisesti pelätä.
   – Hän ei ollut väkivaltainen,ei riehunut tai lyönyt, eikä meillä kotona pyörinyt juopporemmiä. Isä saattoi kuitenkin jättää meidät lapset yksikseen pitkäksi aikaa, ja se loi turvattomuutta.
   Lapsuuteen sisältyi myös paljon pettymyksiä. Kaikki suunnitelmat saattoivat yllättäen romuttua, kun isä oli humalassa jossain, eikä kukaan löytänyt häntä.

Iso ongelmavyyhti
Marika on etsinyt ja saanut apua ongelmiinsa niin vertaistukiryhmistä kuin mielenterveystoimistosta. Jotkut sielun solmuista ovat auenneet ihan yksin pohtien. Nyt Marika ymmärtää, että paitsi alkoholisti itse, myös hänen lähipiirinsä tarvitsee tukea ja apua.
   – Lähdin mukaan tähän haastatteluun omalla naamallani ja nimelläni, koska haluan ihmisten tiedostavan, ettei päihdeongelma ei ole pelkästään sen ihmisen ongelma, joka juo.
   Alkoholistin takaa löytyy usein myös se toinen, joka mahdollistaa ryyppäämisen. Ja lapsuuskodin negatiiviset käytösmallit periytyvät valitettavan usein. Nuoruuden ensimmäisessä parisuhteessaan Marika myöntää itsekin toimineensa juuri niin kuin äiti aikoinaan.
   – Sätin, huusin ja haukuin ryyppäävää poikakaveriani. Yllättäen hänelläkin oli viinan huuruinen tausta. On se vaan merkillistä, miten kaksi turvatonta niin usein löytääkin toisensa, Marika naurahtaa.
   – Nuorena minäkin join paljon, vaikka oma äitini ei sitä kuitenkaan tehnyt. Vaikka alkoholisti itse kuolisi, ongelmia ei useinkaan haudata hänen mukanaan. Turvattomuus, huono itsetunto, masennus, jatkuva hyväksynnän hakeminen toisilta, läheisriippuvuus, kauheat tuntosarvet ihmisten keskuudessa, ne säilyvät lähipiirissä pitkään.
   – Oma isäni kuoli viinaan 2004, silti hänen tekemisensä vaikuttavat minuun yhä.

Sydämen sopu
Marika iloitsee, että on päässyt toipumistiellään siihen pisteeseen, ettei enää syytä vanhempiaan kaikista ongelmistaan.
   – Olen nyt aikuinen ihminen ja kannan vastuun elämästäni. Mutta aluksi ei ollut näin. Olin hirveän vihainen varsinkin äidilleni, joka oli heistä se tolkumpi. Hänen olisi mielestäni täytynyt pystyä pitämään meistä lapsista parempaa huolta.
   – Enää en kuitenkaan syytä ketään. Ajattelen, etteivät isän alkoholismi ja sen mukanaan tuomat ongelmat olleet oikeastaan kenenkään syytä. Ne elämisen eväät, jotka omat vanhempani ovat saaneet, eivät olleet kovinkaan häävejä, ei sieltä repusta kovin paljon ammennettu, minullekaan.
   Marika pohtii, miksi jotkut alkoholistiperheiden lapsista selviävät, ja toiset taas sortuvat.
– Ehkä se johtuu erilaisesta temperamentista. Myös sosiaalisella perimällä on merkitystä, ja sillä, millaisia käyttäytymismalleja kukin bongaa perheestään. Osa ummistaa silmänsä ja lakaisee ongelmat maton alle. Minun kohdallani tilanne oli niin paha, että rupesin oireilemaan tosi pahasti jo alle kaksikymppisenä.
   Marika haluaa kuitenkin luoda uskoa tulevaisuuteen. Hän toteaa, että kaikesta voi toipua.
   – Äidilläni ja minulla on nyt paremmat välit kuin koskaan! Ehkä sekin on niitä Jumalan kummallisia kiemuroita, että olen nyt tässä, tekemässä tätä juttua. Ilman tällaista taustaa se ei olisi mahdollista.

Loppu hyssyttelylle

Marika Kamps on halunnut auttaa itsensä lisäksi myös muita. Siksi hän on tehnyt vapaaehtoistyötä alkoholistien ja heidän läheistensä parissa jo kymmenisen vuotta.
   Viime keväänä Oulun Diakoniaopistosta pokatut sairaanhoitaja-diakonissan paperit taskussaan hän toivoo ovien avautuvan tulevaisuudessa myös palkalliseen päihdetyöhön. Myös luennointi aiheesta kiinnostaa.
   Marika toimii Selvä ry:ssä, jonka tarkoituksena on edistää päihteetöntä elämää sekä tukea toipuvia alkoholisteja normaalin elämän uudelleen rakentamisessa. Yhdistys ylläpitää tiloja, joissa kokoontuu oma-apuryhmiä, kuten AA (nimettömät alkoholistit), AAL (alkoholistiperheiden aikuiset lapset) ja AL-Anon (alkoholistien läheiset).
   Selvä ry järjestää myös päihteettömiä tapahtumia ja luentosarjoja.
   Marikaa harmittaa, kun alkoholiongelmaista hyysätään ja asiaa hyssytellään niin työpaikalla kuin kotona.
   – Moni entinen alkoholisti on sanonut, että parasta oli se, kun tuli avioero, tai jollain lailla muuten jäi yksin. Näin loppui juomisen mahdollistaminen. Sen jälkeen joutui itse kohtaamaan omat vaikeutensa,  selittelemään työnantajalle poissaolonsa ja siivoamaan oksennuksensa, ja hoitamaan rästissä olevat laskunsa. Nykyisin Marika ei myöskään nykyään epäröi soittaa humalaisen kuskin perään poliisia.
   – Ihmisen täytyy joutua kasvokkain oman ongelmansa kanssa, salailusta ei ole mitään hyötyä.
   Alkoholistin mokailujen peittelyn syyksi hän arvelee muun muassa sosiaalisen häpeän.
   – Olen jutellut äidin kanssa omasta lapsuudestani. Hyssyteltiinhän sitä meilläkin, luulimme vain silloin, ettei kukaan tiedä, vaikka kaikkihan sen kuitenkin näkivät. Se on sellainen kupla, jossa eletään.
   Yhteiskunnan salailun taustalla Marika näkee pelkoa, tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja.
   – Auttajan on itse oltava sinut oman päihteiden käyttönsä kanssa, siinä joutuu myös tekemään itsetutkiskelua.
   Marikan mielestä alkoholia voi käyttää kohtuudella.
   – Tiedän monia, jotka ottavat viinilasin tai saunaoluen silloin tällöin, ja ei siinä ole mitään pahaa. Ne taas, jotka eivät osaa viinaa käyttää, tuntevat ärtymystä ja suuttuvat, kun siitä huomautetaan. Raivostuminen on merkki siitä, että nyt osui ja upposi!
   Marika heittää haasteen, että jokainen voisi vaikka kokeilla vuodenkin raittiutta.
   – Vaikkei joisikaan paljon, alkoholi ja siihen liittyvät asiat voivat silti vallata ajatukset. Olen itse valinnut raittiuden johtuen vaikeasta perimästä. Isäni joi itsensä hautaan, ja myös nuoruuden kokemukseni ovat sen verran karmeat, että olen päättänyt lopettaa päihteiden käytön kokonaan.
   Marika ei usko ihmeparantumisiin alkoholistien kohdalla.
   – Olen kyllä nähnyt, kuinka viinan himo voidaan ottaa äkillisestikin pois, mutta en usko, että tästä sairaudesta niin vaan paranee. Itseään täytyy hoitaa koko loppuelämänsä, kuten vaikkapa diabetesta.

Tekstit: Marja Blomster

Artikkeli on osa lehteä 10/2012