Armo ei aina riitä häpeästä kärsivälle

15.3.12

Ensi tiistaina Karjasillan kirkossa käsitellään asiaa, josta moni kärsii, mutta ei saa puettua sitä sanoiksi: häpeäää ja syyllisyyttä. Ja kun kerran kirkossa ollaan, puhutaan myös hengellisestä häpeästä.

Aiheesta puhuu professori Paavo Kettunen Itä-Suomen yliopistosta. Tilaisuuden juontaa johtava perheneuvoja Seppo Viljamaa Oulun seurakuntien perheasiain neuvottelukeskuksesta.
   Syyllisyys ja häpeä eivät Seppo Viljamaan mukaan ole aina sama asia, vaikka ne kietoutuvatkin usein toisiinsa.
   – Syyllisyydentuntoinen on tehnyt jotain väärin. Hän kaipaa anteeksiantoa. Häpeävä taas tuntee, ettei ole minkään arvoinen. Hän on kelvoton ja huono, Viljamaa kuvailee.
   Usein on paikallaan tuntea häpeää. On olemassa kuitenkin myös väärää häpeää.
   Viljamaan mukaan väärä häpeä syntyy huonoissa vuorovaikutussuhteissa toisiin ihmisiin, tavallisesti jo omien vanhempien kanssa ennen neljättä ikävuotta.
   Häpeästä kärsivän tarpeita ei ole otettu huomioon, mikä aiheuttaa sieluun vamman. Häntä ei ole hyväksytty omana itsenään, vaan nolattu ja mitätöity.
   Viljamaa on kuullut viisaan lauseen: Ihminen hakee kaikilla pyrkimyksillään ja teoillaan hyväksytyksi, rakastetuksi ja arvostetuksi tulemisen kokemusta.
   Ihmiset hankkiutuvat esimerkiksi parisuhteeseen kokeakseen itsensä hyväksytyksi kaikista vioistaan huolimatta. Tämä on ihmisen syvin tarve.
   – Hyvässä suhteessa saa olla paljas ja avoin. Kaikkein murhaavimmatkin ajatukset voi paljastaa toiselle, joka osaa suhteuttaa ne ja niistä ehkä tulee jaettu kokemus.
   Häpeään sidottu minuus ei kuitenkaan saavuta tällaista. Hän katkoo sellaisiakin ihmissuhteita, joissa hänet hyväksytään.
   – Hänen on vaikea uskoa, että olisi rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen arvoinen. Seurakunnissa häpeää kokevaa voidaan auttaa, jos hänet kohdataan vilpittömästi armoa tuoden ja aidossa vuorovaikutuksessa tasavertaisesti.
   – Oleellista on, että kuuntelija ei nouse hengelliseksi auktoriteetiksi, sanoo Viljamaa.
   Kristinuskon ydin on armossa.
   – On kuitenkin paljon kristittyjä, jotka eivät ole koskaan kokeneet armoa, Viljamaa huomauttaa.
   Armon kokeminenkaan ei välttämättä riitä.
   – Jos ihmisen minä on sidottu häpeään ja liittyy vuorovaikutussuhteisiin, tarvitaan sekä armoa että perusteellista terapiaa. Identiteetti pitää rakentaa uudelleen.
   Viljamaa uskoo, että hengellistä häpeää syntyy sellaisissa kodeissa ja yhteisöissä, joissa ihmisen arvoa ei ole nähty. Hengellisyydestä on tullut alaspainamisen ja vallankäytön väline. Omia mielipiteitä ei ole saanut olla.
   –Tällaisissä yhteisöissä sanat eivät ole vastanneet tekoja.

Pekka Helin

Syyllinen vai häpeissään. Professori Paavo Kettusen luento tiistaina 13.3. kello 18 Karjasillan kirkossa. Yleisökeskustelu luennon jälkeen.

Artikkeli on osa lehteä 9/2012