Mikä seurakunta?

7.3.12

Viikonloppuna Turun tuomiokirkossa pappisvihkimyksensä saaneen vanhoillislestadiolaisen Mari Leppäsen pappeuden on todettu rajaavan hänen mahdollisuuksiaan toimia jatkossa Turun rauhanyhdistyksessä.
   Maanantaina Turun rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Kimmo Puolitaival totesi STT:n haastattelussa: ”Sen jokainen voi ymmärtää, että emme voi nimetä toimikuntiin jäseniä, jotka ovat jakamassa seurakuntaa eri leireihin”.
   Kommentissa kiinnittyy huomio sanaan ”seurakunta”. Onko Puolitaipaleen tarkoittama seurakunta rauhanyhdistys?
   Jos vanhoillislestadiolaisten seurakunta on vain oma joukko rauhanyhdistyksessä, mieleen tulee emerituspiispa Kalevi Toiviaisen kirjoitus viime syksyltä Teologisessa Aikakauskirjassa: ”Itseriittävyydessään se (vanhoillislestadiolainen liike) on vuosikymmenien ajan ollut piittaamatta kirkon sakramentti- ja kirkkokäsityksestä ja tahtonut käytännössä olla kirkko kirkossa, paremmin sanottuna ainoa Jumalan valittujen seurakunta vain ulkonaisena organisaationa pitämässään kirkossa”.
   Tämänviikkoisessa hartauskirjoituksessa (lehden sivulla 9) todetaan, ettei kirkossa voida perätä sitä, että asioista oltaisiin aina samaa mieltä. Kirjoituksen mukaan on kuitenkin tärkeää, että eri mieltä olevat elävät sovussa ja rauhassa ja kunnioittavat toistensa näkemyksiä.
   Turun seudulla rauhaa ja keskinäistä kunnioittamista on koeteltu tapaus Leppäsen johdosta. Minkäänlainen ylimielisyys siitä, että vain toisella osapuolella olisi totuus hallussa, tuntuu sotivan hartauskirjoittajan viisasta ajatusta vastaan.

Oma uskonto

Suomen uskontokuntien johtajat ovat antaneet kiitosta opetusministeriön perusopetuksen valtakunnallisia tavoitteita ja tuntijaon uudistamista valmistelleelle työryhmälle. Se esitti pari viikkoa sitten, että oman uskonnon tuntiopetusmäärät säilyisivät ennallaan.
   Eduskunnassa on kuitenkin tehty (jälleen) myös esitys uskonnonopetuksen korvaamisesta uskontotiedolla ja etiikalla. Uskontojohtajien mielestä neutraaliksi tarkoitettu uskontotieto muotoutuisi parhaimmillaankin enemmistön mukaan eikä edistäisi eri identiteettien kohtaamista.
   Sen sijaan oman uskonnon opetus on heidän mielestään hyvä kotouttaja. He uskovat, että usean uskontoryhmän toiminta samassa koulussa luo mahdollisuuden vuoropuheluun. Siihen on helppo uskoa.

Artikkeli on osa lehteä 9/2012