Markku Palosaari.Kuva: Pekka Helin

Muistisairaallakin on oikeus messuun

21.3.12

Hänellä on oikeus. Sama oikeus kuin meillä kaikilla muillakin: kuunnella Jumalan sanaa ja päästä sanan ja sakramenttien yhteyteen.
   Suomen perustuslaki takaa myös muistisairaalle oikeuden tunnustaa ja harjoittaa omaa uskoaan. Ongelma vain on ollut, että papeilla ei ole ollut työkaluja kohdata muistisairaita.
   – Kuinka pitää sellainen jumalanpalvelus tai hartaus, jossa muistisairas voi elää ja olla mukana? kysyy vanhustyön pastori, työnohjaaja Markku Palosaari.
   Oulun seurakuntayhtymän palveluksessa työskentelevä Palosaari vastaa itse kysymykseensä. Kirkkohallitus on julkaissut Muistisairaan messu -teoksen, jossa annetaan tarkat ohjeet messun pitämisestä.
   – Kirja on paitsi messuopas myös muistisairauden oppikirja, joka on suunnattu papeille ja kanttoreille, omaisille ja hoitolaitosten väelle, kertoo Palosaari, joka on yksi kirjan tekijöistä.
   Palosaaren mukaan muistisairaan messun erityispiirteitä ovat ystävällisyys, lyhyys ja selkeys. Messussa huomioidaan muistisairaan mahdollisuudet osallistua ja elää mukana.
   – Lauletaan tuttuja virsiä ja lauluja, jotka eivät saisi olla liian pitkiä. Myös rukousten tulee olla tuttuja muistisairaalle. Mukana on kaikkea sellaista, joka tuo turvaa messuun osallistujalle. Turvallisessa ilmapiirissä on helppo tuoda esiin rakkaus, hyvyys ja anteeksianto, jos sairas kokee syyllisyyttä.

Viiden
minuutin saarna

Muistisairaan messu ei ole pitkä. Kotona messu voi olla hyvinkin lyhyt, mutta hoitolaitoksessa ja kirkossa se on pitempi ehtoollisen jaon vuoksi.
   Saarnan maksimipituus on viisi minuuttia. Saarnan teema pitää Palosaaren mukaan kohdistaa kirkkotilassa johonkin konkreettiseen esineeseen kuten krusifiksiin. Näin sairaan mielenkiinto pysyy yllä.
   Messun pohjana on viikkomessun kaava, mutta siitä poiketaan tilanteen mukaan. Pituutta ainakin leikataan roimasti.
   Olennaista on Palosaaren mukaan pysähtyminen, tunteiden kuunteleminen ja havainnointi. Papin pitää osata toimia oikein, jos joku vaikka joutuu mielenkuohun valtaan.

Musiikki
vie syvälle

   – Miten keskeistä onkaan musiikki ja laulu, koska silloin palataan lapsuuden kokemuksiin ja hengellisyyteen, Palosaari pohtii.
   Hengellisyys taas on ihmisen äidinkieltä, joka elää pisimpään muistisairaan mielessä. Siksi sitä pitää vaalia.
   Papin on Palosaaren mukaan hyvä valmistautua messuun ottamalla selville jotakin sairaan elämänkulusta.
   – On etukäteen tutustuttava tämän ihmisen maailmaan, jossa hän on elänyt ja toimittava sen mukaisesti.
   Jos sairaalla ei ole kristillistä vakaumusta, sitä ei pidä hänelle opettaa vaan tukea häntä sellaisilla tavoilla, jotka hän kokee turvallisiksi. Rajojen yli ei saa Palosaaren mukaan mennä eikä uskoa tuputtaa.
   Omaiset voivat osallistua messuun läheistensä kanssa hakemalla vaikka virsiä, pitämällä kädestä ja auttamalla ehtoollisella.

Seurakunnissa
opettelun aika

– Nyt kun opas ilmestynyt, seurakunnissa on alkanut opettelun aika. Työntekijät, omaiset ja hoitolaitosten henkilökunta voivat opetella yhdessä muistisairaan ihmisen hengellistä kohtaamista. Oppaassa on myös viimeisintä tietoa muistisairauksista.
   Teos muun muassa neuvoo omaisille muutamia nyrkkisääntöjä, joita noudattamalla sairas ja omainen voivat jakaa viimeisiä hyviä hetkiään.
   Palosaari mainitsee muutaman.
   – Ole läsnä, ole ystävällinen ja levollinen, kuuntele, katso, tartu avainsanoihin, rohkaise ja kiitä, Palosaari neuvoo muistisairaan omaisia.
   Palosaari jatkaa.
   – Kuuntele tunteita, älä kiistele faktoista, kuuntele mitä toinen yrittää sanoa, mitä tunteita sanojen taustalla on. Sairaudessakin on oma logiikkansa, johon on pysähdyttävä ja löydettävä. Mitä sairas yrittää sanoa? Miksi hän itkee?
   Hyvät hetket on Palosaaren mukaan syytä käyttää. Yhdessä kannattaa muistella sairaan ihmisen lapsuutta, hänen vanhempiaan ja kotiaan. Keskeistä kaikessa on kunnioitus.
   Muistelussa voi käyttää kaikkia aisteja, kuvia, esineitä, tuoksuja, makuja, laulua ja musiikkia.
   Palosaari rohkaisee omaisia kantamaan vastuuta läheisistään, vaikka se saattaa olla aluksi tuskallista.
   – Prosessissa tapahtuu kypsymistä ja kasvamista. Olen tavannut omaisia, jotka ovat kiitollisia, että ovat lähteneet mukaan.

Muistisairas tarvitsee vieressä istujan

– Haluatko ehtoolliselle? Ollaan kirkossa, täällä meillä on hyvä olla, ei lähdetä minnekään, vakuuttaa Asta Kokko ihmettelevälle valkohapsiselle vanhalle naiselle.
   Vanhus kuitenkin kieltäytyy luokseen tulleen papin tarjoamasta ehtoollisesta.
   – Olisit voinut ottaa, Kokko sanoo lempeästi.
   Meneillään on vanhusten viikkomessu Karjasillan kirkossa. Mukana on myös muistisairaita vanhuksia, joilla on saattajansa. Yksi heistä on Kokko, joka työskentelee lähihoitajana Oulun Palvelusäätiön palvelukodissa Villa Viklossa.
   Muistisairas tarvitsee Kokon mukaan messuun vieressä istujan, joka voi rauhoitella vanhusta, jos tämä tulee levottomaksi tai ei muista missä on. Vessaankin pitää joskus mennä kesken kirkonmenojen.
   Kokon mukaan muistisairas ei jaksa istua pitkään kirkossa. Hän elää tarkassa päivärytmissä, jossa kaikki tapahtuu tiettyyn aikaan. Uudet tilanteet tuovat turvattomuuden tunteen.
   Muistisairaan messu ei saisi Kokon mielestä olla pitkä. Hän kehuu hartauksia, joita papit pitävät Villa Viklossa. Hartauksissa kukaan paitsi pappi ei lähde liikkeelle kuten kirkossa, jossa ehtoollinen saa väen tungeksimaan alttarille. Liike ja vilinä tekevät vanhuksen rauhattomaksi.
   Kokon mukaan muistisairaat eivät erityisesti kaipaa kirkonmenoja, mutta ovat kuitenkin paikan päällä kiitollisia, kun saavat osallistua. Jumalanpalvelus ei kuitenkaan aina säväytä kuin hetken, mutta se hetki on sitäkin tärkeämpi.
   – On juhlava tunnelma, kun urut soivat. Muistisairaankin tunteet voivat olla voimakkaita.

PEKKA HELIN

Artikkeli on osa lehteä 11/2012