Vapaaehtoistyö pitää Marja-Leenan vauhdissa

28.3.12

Marja-Leena Huoviala on toiminut vapaaehtoisena sotilaskotisisarena jo pari vuosikymmentä. Ennen sitä hän oli mukana Suomen Punaisen Ristin naisvaliokunnassa puheenjohtajana.
   – Keräsimme täytekakkuja myymällä kaupungintalon konserteissa sievoisen summan rahaa. Sitä ei mielestäni kuitenkaan käytetty tarpeeksi oululaisten hyväksi, vaikka täällä on paljon vähävaraisia ja huonompiosaisia, jotka tarvitsisivat apua.
   Niinpä Huoviala päätti vaihtaa väriä ja lähti mukaan Oulun Sotilaskotiyhdistyksen toimintaan.
   Kun Oulussa vielä oli varuskunta, sotilaskotisisaret pitivät kanttiinia kahdessa paikassa, kasarmilla ja Hiukkavaarassa. Tuolloin mukana oli myös palkattua keittiöhenkilökuntaa, joka hoiti ruoka- ja leivontapuolen. Sotilaskotisisarten tehtävänä oli auttaa henkilöstöä sekä hoitaa myyntilinjastoa.

Leirien
henkireikä

Nykyisin yhdistyksellä on toimistotilat keskustassa sekä toimipiste Hiukkavaaran ampumaradalla.
   Oulun varuskunnan lakkauttamisen myötä sotilaskotiyhdistyksen toiminta painottuu kuitenkin liikkuvaan sotilaskotityöhön. Sisaret lähtevät palvelemaan varusmiehiä sota- ja maastoharjoituksiin sekä leireille.
   – Meillä on myyntiauto, jolla pääsemme maastoon. Sisarten täytyy käydä vielä erikseen armeijan autokoulu, jotta autoa saa ajaa.
   Armeijan autokoulu on Huovialan mukaan tarkempi kuin tavallinen autokoulu.
   – Tutkitaan perusteellisesti, miten auto toimii. Mekin konttasimme auton ympärillä ja kurkimme sen alle, hän nauraa.
   Huoviala kertoo, että maastossa ollessa sotilaskodin myyntiauto on varusmiehille tärkeä palvelu.
   – Kerran kovalla pakkasella, menimme pimeässä myyntiauton kanssa harjoituspaikalle. Valoja ei saanut olla, ettei ”vihollinen” näe meidän tuloamme. Pimeydestä ilmestyi paleleva poika, joka työn- si käteeni kasan kolikoita ja totesi: ”Suklaata!”, Huoviala muistelee hymyillen.
   Sisaret palvelevat myyntiauton kera myös tulevia varusmiehiä Raatissa pidettävissä kutsunnoissa.
   – Monet ovat kertoneet, että nykyisissä rastityyliin pidettävissä kutsunnoissa on ollut jopa kivaa, Huoviala sanoo.

Tuotto
varusmiehille

Vaikka Sotilaskotiyhdistys palvelee ensisijaisesti armeijaa, se tekee yhteistyötä myös muiden tahojen kanssa. Siihen tosin täytyy hakea armeijalta lupa.
   Sotilaskotisisaret ovat monesti mukana veteraanien ja eri eläkeläisjärjestöjen tapahtumissa, joissa sisaret leipovat ja myyvät munkkeja.
   – Palveltavia kyllä riittää, hymyilee Huoviala.
   Sotilaskotiyhdistys saa tuloja myynnin lisäksi jäsenmaksuista sekä siitä, että armeija ja muut tahot ostavat heiltä palvelun. Tuotolla katetaan menot, jonka jälkeen rahat menevät lyhentämättömänä varusmiehille.
   – Olemme hankkineet pojille muun muassa virsikirjoja sekä elokuvalippuja. Kun Oulussa ei enää ole varusmiehiä, menevät rahat Kajaaniin ja Sodankylään.

Vaihtelua
arkiseen työhön

Huovialan mielestä sotilaskotisisarena toimiminen on hyvä harrastus, jossa voi olla mukana juuri sen verran, kuin tahtoo ja ehtii.
   – Luvatut asiat pitää silti hoitaa tai hankkia joku tuuraamaan, hän huomauttaa.
   Ylihoitajana OYS:ssa toiminut Huoviala sanoo sisarena toimimisen tuoneen mukavaa vaihtelua elämään.
   – Hallinnollisen työn vastapainoksi fyysistä työtä. Nyt eläkkeellä ollessa tämä pitää minut virkeänä. Toiminnasta kiinnostuneita Huoviala kehottaa ottamaan yhteyttä Sotilaskotiyhdistyksen toimistoon.
   – Sovitaan tapaaminen, jossa keskustellaan siitä, mikä toiminnassa kiinnostaa ja missä haluaa olla mukana.
   Vuosittainen jäsenmaksu on kymmenen euroa. Asut tulee joko ostaa itse tai lainata joltain.
   – Ensimmäisen asun kustantaa yhdistys, Huoviala kertoo.
   Virallinen järjestöasu on väriltään vihreä, ja siihen kuuluu kauluspaita, bleiseri erilaisine merkkeineen, hame tai housut sekä mustat kengät ja ruskeat sukat. Lisäksi on t-paitoja, liivejä ja neuleita.
   Asua voi käyttää ainoastaan sisarena työskennellessä tai yhdistyksen retkillä.
   – Jos matkustan sisartoiminnan puitteissa jonnekin, tykkään käyttää asua jo esimerkiksi junassa. Se herättää huomiota ja sen myötä keskustelua aiheesta, Huoviala kertoo.
   – Nytkin kysyin puheenjohtajalta, että saan saapua haastatteluun ja kuvattavaksi tässä asussa, Huoviala naurahtaa.

Katja Kiiskinen

Artikkeli on osa lehteä 12/2012