Opiskelijat käväisivät myös krematoriossa.

Surupolku lapsen kuolemasta

25.4.12

Oulun seurakuntien sairaalapastori Hannele Lusikka vie Oulun seudun ammattikorkeakoulun kätilöopiskelijoita surupoluksi kutsutulle reitille, joka alkaa Oulun yliopistollisen sairaalan kappelista patologian laitokselta.
   Sieltä joukko jatkaa matkaansa Oulun hautausmaan siunauskappeliin ja hautausmaalle. Polku päättyy Kajaanintien hautajaishuoneistoon.
   Surupolulla puhutaan lapsen kuolemasta: raskausaikana menetetyn pienokaisen saattamisesta ja hautaamisesta.
   Sairaalapastorin puhe hiljentää opiskelijat matkan aikana useita kertoja. Vauvaonnen muuttuminen suruksi koskettaa.
   Joka vuosi noin 200 perhettä menettää maassamme lapsensa ennen kuin lapsen elämä äidin vatsan ulkopuolella ehtii edes alkaa.

Vauvan katsominen
on tuonut voimia

Hannele Lusikka tietää, että surun keskellä kuolleen pienokaisen vanhemmat joutuvat tahtomattaan mukaan moniin erilaisiin käytännön asioihin: useille vanhemmille pienokaisen hakeminen patologian laitokselta on etukäteen lähes ylivoimaisen ahdistava.
   – Vaikeaan tilanteeseen tuo turvallisuutta, jos mukana on osastolta tuttu hoitaja tai sairaalapastori.
   Lusikka on nähnyt työssään, että samalla kun kuolleen vauvan katsominen on monille raskas kokemus, se myös antaa useille vanhemmille voimia hautajaispäivään.
   Omaisten kokemusten mukaan katsominen helpottaa ymmärtämään, että läheinen ihminen on lopullisesti poissa.
   Lusikan mukaan osa vanhemmista haluaa pukea pienokaisen ja laittaa – ehkä itse tehtyyn – arkkuun, mutta ”jokainen tekee sen verran kuin jaksaa tai haluaa”, sairaalapastori painottaa.

Lapsi mukaan
patologian osastolle?

Patologian laitoksen kappelissa Lusikka kertoo opiskelijoille, että myös lapset saavat tulla vanhempiensa mukana katsomaan kuollutta pikkusiskoaan tai -veljeään.
   Lapsien on tärkeää saada surra yhdessä perheensä kanssa. Heitä ei ole hyvä jättää menetyksen ulkopuolelle, vaan keskustella siitä heidän kanssaan, Lusikka puhuu.
   – Mutta vanhemmat ratkaisevat aina omien voimavarojensa mukaan, mitä tekevät: jaksavatko he ottaa lapsensa mukaan. Minun kokemukseni on, että lapset voivat olla halutessaan mukana kuolleen katsomisessa, kun heitä on siihen etukäteen valmistettu.
   – Lapselle on turvallista rakkaan aikuisen vierellä oppia ymmärtämään – sillä tavalla kuin lapsi voi ymmärtää – mitä kuolema tarkoittaa, Lusikka sanoo.

Hautaaminen on
tärkeä mahdollisuus

Oulun hautausmaan siunauskappelissa Hannele Lusikka kertoo opiskelijoille, että nykyisin yli 22-viikkoinen vauva haudataan aina. Perheen pyynnöstä pienemmilläkin raskausviikoilla menetetty pienokainen voidaan haudata, kun ihmishahmo on tunnistettavissa.
   Hannele Lusikka korostaa monta kertaa surupolun varrella hautaan siunaamisen tärkeyttä. Hän on kuullut vanhemmilta, että pienokaisen hautaaminen on ollut tärkeää koko perheelle.
   – Hautajaispäivä on usein se hetki, jolloin sureminen pääsee kunnolla alkamaan. Siihen asti moni on saattanut kulkea shokissa, Lusikka sanoo.
   Hän kertoo kätilöopiskelijoille rohkaisevansa vanhempia ottamaan perheen lapset mukaan hautajaisiin.
   – Olen ollut puhuttelevaa nähdä, että hautajaisissa lapset saattavat pyyhkiä vanhempiensa kyyneleitä ja halata heitä. Lapset eivät häiritse hautajaisissa, jos vanhemmat sitä pelkäävät. Suru hiljentää myös lapsia.

Raskauden keskeytys ei
estä hautaamasta pikkuista

Lusikan mukaan myös geneettisesti keskeytettyjen lasten siunaaminen hautaan on monille vanhemmille tärkeää. Tämä hautausmahdollisuus heillä on, mutta se ei ole velvoite, vaikka raskausviikkoja olisi yli 22.
   – Abortit, niin geneettisin kuin sosiaalisin perustein tehdyt, ovat vaikeita ratkaisuja. Monen äidin kokemus on, etteivät he koskaan ole voineet edes kuvitella joutuvansa pohtimaan abortin mahdollisuutta. Kirkon työntekijöinä meidän tehtävämme on tukea näitä vanhempia siinä ratkaisussa, minkä he tekevät.
   – Tuota tukemista on myös saattohartauden pitäminen silloin, kun vanhemmat sitä pyytävät, Lusikka sanoo.

Käytännön tietojen saaminen oli tärkeää

Hannele Lusikan seurassa kulkeneet opiskelijat Taru Mäkelä ja Ira Luopajärvi pitivät surupolulla kuulemiensa tietoja hyödyllisinä.
   – Tulevassa työssä on tärkeää tietää niistä käytännöistä, joiden avulla sairaalapastorit ja me osastoilla toimivat hoitajat voimme olla tukena perheille, jotka menettävät lapsen raskauden aikana, he sanovat.
   Ira Luopajärvelle jäi erityisesti mieleen tieto, että jo aivan pieni ihmishahmoinen vauva voidaan haudata. Tämä mahdollisuus kuuluu erotuksetta kaikille, myös kirkkoon kuulumattomille vanhemmille.
   – Tärkeältä tuntui myös se, että sairaalapastori korosti usein perheen kuuntelemisen merkitystä. Me kerromme heille mahdollisuuksista hyvästellä menetetty pienokainen, mutta vanhemmat päättävät, kuinka toimivat.
   Oulun seurakuntien sairaalapapit ovat useiden vuosien ajan järjestäneet surupolkukierroksia Oys:n naisten ja lasten klinikoiden hoitajille ja kätilöopiskelijoille.

TEKSTIT: RIITTA HIRVONEN

Raskausaikana menetettyjen pienokaisten saattamisesta ja hautauskäytännöistä voi lukea lisää seuraavilta internetsivuilta:
www.oulunseurakunnat.fi/pienensiunaaminen ja
www.kohtukuolema.fi.

Artikkeli on osa lehteä 16/2012