Istanbulin luterilainen seurakunta kokoontuu vanhassa armenialaiskatolisessa kirkossa

Uskon kynttilöitä sytytellään Istanbulissa

25.4.12

Sunnuntaiaamuna Istiklal Caddesi, Istanbulin vilkkain ostoskatu, on hiljainen. Hiljainen tarkoittaa Istanbulissa suurin piirtein sitä, että lastenrattaamme eivät satu edelläkulkijoiden kantapäihin.

Etsimme erästä paikkaa, jonka olemassaolosta olemme kuulleet vain huhuja ja tarinoita: Istanbulin luterilaista kirkkoa.
   Ei ole ihme, että meitä epäilyttää. Turkin 75-miljoonaisesta väestöstä yli 99 prosenttia on islaminuskoisia, ja jäljelle jäävästäkin prosentista kristittyjä on alle puolet. Puolta prosenttia kansoittavat juutalaiset ja ikivanhat katoliset ja ortodoksiset kirkot.
   Luterilaisten pikkuinen joukko mahtuisi moneen kertaan vaikka tilastovirheeseen!
   Erään kapean poikkikadun päästä löytyy kuitenkin valkoinen kiviseinä, johon on kaiverrettu risti. Sisäänkäynti on aidattu kanaverkolla ja piikkilangalla. Verkkoaidan ovi on lukossa.
   Juuri kun olemme epätietoisina kääntymässä takaisin, kujaa pitkin alkaa ilmestyä ihmisiä.
”Merhaba”, hei, tervehdimme arasti. Yhteinen kieli on vähissä.

Ystävällinen
vastaanotto lämmittää

Kirkon sisällä on hämärää ja kylmää. Siitä huolimatta kirkkoväen katseet lämpenevät ja kielet vilkastuvat, kun takanamme sulkeutuva rautaovi eristää meidät kaupungista ja islamilaisesta todellisuudesta.
   ”Nerelisiniz? Memnum oldum!”; ”Kuinka löysitte kirkkoomme?”; ”Olette opiskelijoita, ja teillä on silti lapsia?”; ”Mitä, koti-isä? Mitä se tarkoittaa?” Kysymyksiä riittää puolin ja toisin.
   Joku sytyttelee valtavia kaasulämmittimiä kirkkosalin keskellä. Kaksi miestä virittää kitaroitaan ja sähköpianokin yskähtää. Seurakunnan eteen astuva pappi on tutun oloinen ja puhuu turkkia mukavasti suomalaisittain.
   Koko jumalanpalvelus pidetään turkiksi, ja meidät ohjataan ystävällisesti kaasupolttimen lämpöön kuulemaan suomenkielistä tulkkausta. Liturgian osat vaikuttavat tutuilta, mutta sävelmien krumeluurit muistuttavat erehdyttävästi itämaista iltahuutoa.
   Yhteisen esirukouksen kohdalla pappi kysyy, onko seurakunnalla asioita, joiden puolesta tarvitaan rukouksia. Käsiä nousee hiljakseen. Jonkun lapsi on sairaana. Eräs paikalla oleva valmistautuu pääsykokeeseen. Joku haluaa rukoilla uusien seurakuntalaisten puolesta. Se tarkoittaa meitä.
   Messun jälkeen kirkkoväki siirtyy salin takaosaan nyyttikestiperiaatteilla kootun lounaan ääreen.

Usko löytää
omat tiensä

Korvat, silmät ja mieli täynnä uusia vaikuttimia tuntuu hyvältä päästä papin juttusille. Seurakunnan pastori Ville Typpö kertoo, että luterilaisuudella on Istanbulissa pitkät juuret.
   Ensimmäinen luterilainen pappi saapui kaupunkiin 1700-luvulla Ruotsista. Luterilaisia jumalanpalveluksia pidettiin Ruotsin konsulaatin pihapiiriin rakennetussa kirkossa lähes kahden vuosisadan ajan.
   1990-luvulla Istanbulin luterilainen suomalaisyhteisö pyysi tyhjäksi jäänyttä kappelia käyttöönsä. Alusta asti kirkossa kävi myös suomalaisten turkkilaisia ystäviä. Sitä myötä kun turkkilaisten seurakuntalaisten määrä kasvoi, toiminta muuttui turkinkieliseksi.
   Vuonna 2008 siirryttiin pieneksi käyneestä kappelista nykyiseen armenialaiskatoliseen Pyhän Kolminaisuuden Kirkkoon Istiklal Caddesille.
   – 2000-luvulla seurakunta järjestäytyi ja tänne pyydettiin Suomesta turkinkielentaitoista pappia seurakuntaa kaitsemaan, Ville Typpö kertoo.
   Sellainen löytyikin. Risto ja Marja-Liisa Soramies muuttivat Istanbuliin ja ensimmäinen kastejuhla saatiin pitää vuonna 2003. Sen jälkeen seurakuntaan on kastettu uusia jäseniä vuosittain. Tällä hetkellä vakituisia seurakuntalaisia on noin 70.

Suuri
elämänmuutos

– Kristityksi kasvaminen on jokaisen kohdalla pitkä prosessi. Täällä Turkissa ihmisen täytyy ensin uskaltaa tutustua kristinuskoon; purkaa se, mitä aiemmin on luullut tietävänsä, Typpö sanoo.
   Papin mukaan etninen alkuperä ja uskonto kulkevat Turkissa aina käsikkäin: turkkilaiset ovat muslimeja ja länsimaalaiset tai muut etniset vähemmistöt kristittyjä.
   – ”Turkkilainen kristitty” on useimmille käsitteellinen mahdottomuus. Kääntyneet joutuvat aina selittelemään omaa olemassaoloaan, Typpö toteaa.

Näkymättömät
kädet kantavat

Ville ja Hanna-Maria Typpö tulivat Istanbulin luterilaiseen seurakuntaan töihin viitisen vuotta sitten. Alun perin diplomi-insinööriksi valmistunut Ville aloitti teologiset opinnot jo Suomessa, ja hänet vihittiin papiksi Istanbulissa puolitoista vuotta sitten.
   Kristillisen seurakunnan perustaminen ja sen toiminta on Turkissa viime vuosina helpottunut jonkin verran. Laki takaa uskonnonvapauden, mutta toisinaan maan kristityt joutuvat kohtaamaan monenlaista syrjintää ja suoranaisia vaarojakin.
   Pääsiäisen jälkeen vietettiin viisi vuotta sitten uskonsa tähden surmatun kolmen kristityn muistopäivää. Sittemmin väkivaltaisuudet ovat vähentyneet, joskin lievempiä viharikoksia kirjataan vuosittain kymmeniä.

Avoimia
kysymyksiä

Typöt suhtautuvat olosuhteisiin realistisesti.
   – Käytännössä väkivallan uhkaa paljon suurempi asia ovat ne hankaluudet, joita turkkilaiset kristityt joutuvat kokemaan erityisesti työelämässä.
   – Monelle työnantajalle on ylivoimaista palkata ihminen, jonka henkilökortista uskonnoksi paljastuu kristitty, Ville Typpö kertoo.
   Omassa elämässään pariskunta kokee tulleensa kohdelluksi hyvin. He eivät ole kohdanneet vaikeuksia sen kummemmin yksityisten kuin viranomaistenkaan taholta.
   – Päinvastoin. Turkkilaiset ovat ystävällistä ja vieraanvaraista kansaa, Typpö toteaa.
   – Ei ole kuitenkaan vähäarvoista, että Suomessa rukoillaan jatkuvasti puolestamme: se kantaa.
   Seurakunnan suurimmat haasteet liittyvät Typön mukaan jatkuvuuteen.
   – Millä aikataululla paikalliset kristityt voivat ottaa taloudellista ja hengellistä vastuuta omasta kirkostaan? Mistä saadaan paikalliset papit kaitsemaan seurakuntaa? Kuinka kauan seurakunnan vastuunkantajaksi kasvaminen vie: muutaman vuodenko vai ehkä muutaman sukupolven?

”Koen olleeni onnekas”

Daya, Erdinc ja Mert istuvat teepöydän ääressä ja kertovat tarinaansa. He kaikki kiinnostuivat kristinuskosta jo nuorena, mutta matka kiinnostuksesta kasteeseen on ollut pitkä.
   – Isäni parturin seinällä oli taulu Jeesus-paimenesta. Kuva veti minua aina puoleensa. Isä ei osannut kertoa siitä muuta kuin että se on Profeetta Jeesus. Kun minulla oli kolme pientä lasta, aloin käydä salaa kirkossa. Siellä koin rauhaa, jota en halunnut enää menettää, kertoo Daya.
   Erdinc kertoo tulevansa perheestä, jossa islamilla ei ole ollut suurta roolia. Hän kiinnostui Jumalasta jo lapsena, ja saatuaan naapuriltaan Raamatun lainaan hän alkoi tutkia sitä itsekseen.
   Mertin ensimmäinen kosketus kristinuskoon tuli armenialaisen ystävän kautta, jonka kanssa hän vietti poikasena paljon aikaa. Istanbulin luterilaiseen kirkkoon hän löysi pari vuotta sitten.

Opetus ja seurakuntayhteys
tekivät vaikutuksen

– Kävin aluksi monessa kirkossa, mutta kun aloin ymmärtää uskosta enemmän, tajusin, että opetus ei kaikissa kirkoissa ole oikeanlaista. Rukoilin Jumalalta ymmärrystä, ja koin tähän kirkkoon jäämisen oikeana, Mert kertoo.
   – Lutherin elämä ja opetus on tehnyt minuun vaikutuksen. Lisäksi tässä seurakunnassa saan kokea uskovien yhteyttä ja rakkautta.
   Dayalla on samanlaisia kokemuksia:
   – Seurakunta on ystävyyttä ja toisista välittämistä, sitä, että rukoillaan toistemme puolesta.
   Erdinc osallistuu jumalanpalveluksiin säestämällä yhteislauluja kitaralla.
   – Kristityksi tultuani aloin tajuta, että Jumala antaa ihmisille erilaisia lahjoja. Minun lahjani on musiikki, ja Jumala on halunnut sen seurakunnan käyttöön. Se on ollut minulle valtavan suuri asia.

Asenteet
muuttuvat hiljalleen

Kaikkien kolmen läheiset ovat osoittaneet ymmärrystä ystäviensä uskonratkaisua kohtaan.
   – Koen olleeni onnekas. Olen itse päässyt helpolla, vaikka toisenlaisiakin tarinoita on, Mert toteaa.
   – Ennakkoluulot ja väärät käsitykset kristityistä aiheutuvat tietämättömyydestä. Varsinkin ennen turkkilaiset ovat olleet sellaisia yhden asian ihmisiä. Mielestäni viime vuosina tilanne on vähitellen muuttunut. Varsinkin nuoret alkavat ymmärtää, että asioista voi ajatella monella tavalla, Mert pohtii.

TEKSTI JA KUVAT MATLEENA YLIKOSKI/ KOTIMAADESKI

Artikkeli on osa lehteä 16/2012