Lestadiolaisuus – itsellisen naisen oma valinta

10.5.12

Kempeleläinen vaikuttajanainen ei tunne lestadiolaisuutta, joka – julkisuudessa esitetyn väitteen mukaan – on sisäänpäin kääntynyt yhteisö.
   Pirjo Luokkalan elämäntyö kasvattajana palkitaan äitienpäivänä mitalilla.

Kempeleläisäidille Pirjo Luokkalalle ensi sunnuntai on harvinaislaatuinen, peräti ainutkertainen päivä. Hän saa tuolloin presidentti Sauli Niinistöltä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin yhdessä 32 muun äidin kanssa.
   Pirjo Luokkalalla on 14 lasta, mutta hän itse sanoo suorapuheisesti, ettei mitalia saada vain synnyttämällä. Suurperheen äiti on monessa mukana, kuten kunnallispolitiikassa ja vapaaehtoistoiminnassa. Luokkalan perheessä on kehitysvammainen down-lapsi, mikä on innostanut äitiä paneutumaan tarmolla erityistä tukea tarvitsevien lasten ja heidän läheistensä hyvinvointiin.

Kaukana
sisäpiiristä

Aktiivisuutensa vuoksi Pirjo Luokkalan on vaikea hyväksyä sitä, että vanhoillislestadiolaisuutta kuvataan julkisuudessa yhä uudestaan omiensa puoleen käpertyväksi sisäpiiriksi.
   Häntä kummastuttaa myös mielikuva alistetuista lestadiolaisäideistä.
   – Lestadiolaismiehet eivät päätä naisen – minun – elämästäni, jos liikkeen ulkopuolella niin ajatellaan, päättäväinen ja itsellinen nainen sanoo.
   – Minä päätän itse, miten haluan elää. Tämä on oma sydämen valintani. Minun elämäni ei ole parempi kuin muiden, mutta ei huonompikaan, hän sanoo.
   – Toivon, että voin jatkossakin säilyttää kirkossa uskonnonvapauden: elää sellaista elämää, minkä olen omassa mielessäni itselleni oikeaksi päättänyt. Minulle on oikea tapa elää, että otan lapset vastaan Jumalan lahjana. Mutta en ajattele, että lunastan lapsillani oman taivaspaikkani, Luokkala sanoo.

Naisen arvostaminen
tulee kotoa

Pirjo Luokkalan edesmennyt isä Voitto Savela oli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen pitkäaikainen pääsihteeri. Tytär muistelee isäänsä, kuten myös äitiään, lämpimästi. Lapsuudenperheessä oli tapana illalla kokoontua yhteen keskustelemaan muun muassa yhteiskunnallisista asioista.
   – Ne olivat ihania hetkiä. Isä oli herrasmies, hän arvosti naisia. Minä olen saanut kodin perintönä ymmärryksen, että olen arvokas ihminen naisena. Se on lujasti itsetunnossani. Jo taustani vuoksi minun on vaikea kuvitella lestadiolaisäitejä jonkinlaisena alistettuna joukkona.
   – Isältä opin myös kiinnostuksen yhteisiin asioihin. Monet lestadiolaiset, kuten minä, olen mukana yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Siksikin syytökset sisäpiiriläisyydestä tuntuvat vieraalta: minun tuntemani lestadiolaisuus ei sitä ole.

Kuka tahansa voi väsyä,
yksinäinenkin

Julkisuudessa on puhuttu paljon isojen perheiden väsyneistä lestadiolaisäideistä.
   – Kyllä minä olen välillä väsynyt, mutta niin voi olla sellainenkin nainen, jolla ei ole yhtään lasta. Väsyminen on luonnollista.
   – Miksi uupuminen pitää yhdistää niin lujasti ja leimallisesti juuri lestadiolaisäiteihin? Yleistäminen on vaarallista ja oudoksuttaa, Luokkala pohtii.
   Hän painottaa, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kehotetaan rohkeasti hakemaan apua, jos väsymys jatkuu.
   – Lestadiolaisuuteen kuuluvissa sisarilloissa viesti on selvä: hakekaa tarvittaessa apua.
   Luokkala lisää, että kehotus hakea apua tarkoittaa nimenomaan asiantuntijoiden – ei herätysliikkeen – puoleen kääntymistä.

Hyvällekin
palstamillejä

Pirjo Luokkala uskoo, että viimeaikojen julkisella kirjoittelulla vanhoillislestadiolaisuudesta on ollut liikkeelle paljon hyviäkin seurauksia. Hänen mukaansa avoimuus lestadiolaisten kesken on lisääntynyt. Esimerkiksi perheiden asioista keskustellaan yhä rohkeammin, hän arvioi.
   – Liikkeen tervehtymisen kannalta ongelmista ääneen puhuminen on ollut tärkeää. Niiden, jotka ovat tehneet väärin, kuuluu saada yhteiskunnan heille määräämä rangaistus.
   Energinen perheen äiti ja kempeleläisvaikuttaja toivoo, että myös hyvät asiat liikkeen sisällä pääsisivät joskus julkisuuteen, suuren yleisön tietoon.
   – Haluaisin kertoa ihmisille esimerkiksi siitä, miten tärkeää on tukea nuorten itsetuntoa. Me yritämme sitä tehdä liikkeessä. Kiinnostaakohan tämä ketään? hän pohtii.

Rauhan Tervehdyksen tilaajaseurakuntien alueella myös toinen äiti, oululainen Kristiina Ketola-Orava palkitaan äitienpäivänä presidentin myöntämällä mitalilla.
Ketola-Oravan ajatuksia äitiydestä voi lukea Rauhan Tervehdyksen nettilehden (www.rauhantervehdys.fi) arkistosta:
Rauhan Tervehdys nro 16, ilmestyi 5. toukokuuta 2011.

Armoton arkkipiispan puhe

Arkkipiispa Kari Mäkinen otti kirkolliskokouksen avajaispuheenvuorossa maanantaina kantaa julkisuudessa käytyyn keskusteluun vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Arkkipiispan mukaan vanhoillislestadiolaisuuden kautta on tullut näkyviin, että kaikilla yhteisöillä on varjonsa.
   – Jos varjoa ei tunnista ja näkee peilissä vain ihanteen sävyttämän kuvan, ei voi aidosti ja pakottomasti iloita omasta hengellisestä perinnöstään, Mäkinen totesi.
Pirjo Luokkala arvioi, että arkkipiispan puhe tärkeällä foorumilla hämmentää lestadiolaisuuteen kuuluvia rivikristittyjä.
   – Minä ajattelen, että piispojen tehtävä on rakentaa, ei repiä. Arkkipiispan tulisi olla myös armon viestin viejä. Sitä en kuullut hänen puheestaan. Pikemminkin siitä välittyi mielestäni jonkinlainen armottomuus.
   Luokkala kysyy suoraan, oliko puheen tarkoituksena ajaa lestadiolaista liikettä lähemmäksi kirkon ulko-ovea.
   Luokkalan mukaan ihmisten tulisi ymmärtää se, että arkkipiispan mainitsema varjo, pahuus, on läsnä kaikkialla maailmassa, myös hänen tuntemassaan herätysliikkeessä.
   – Mutta pahuus, esimerkiksi pedofilia, ei ole liikkeessä julistetun opetuksen syy, hän toteaa painokkaasti.
   Arkkipiispan puhe on luettavissa kokonaan
täällä.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 18/2012