Pieta Roinisella on hallussaan taulu

Sotaorvot unohdettiin

15.5.12

   – Tässä isäsi kuoli.
   Näin kertoi veteraani Mauno Puurunen sotakaverinsa pojalle Esko Hutulle Pudasjärven vanhalla maantiellä 1990-luvun lopussa. Oululainen Huttu oli tullut Pudasjärvelle tutustumaan seutuun, jossa hänen isänsä Paavo kaatui 9. lokakuuta 1944.
   Esko oli isänsä kuollessa kolmen kuukauden ikäinen. Isäkin oli vain 19-vuotias. Oliko nuoren sotilaan kuolema turha?
   Käytiin Lapin sotaa, jossa entiset aseveljet saksalaiset vetäytyivät Suomesta väkivaltaa välttäen. Suomalaisetkaan eivät pyrkineet taistelukosketukseen vaan halusivat päästää saksalaiset kahinoitta maasta. Neuvostoliitto vaati kuitenkin saksalaisten nopeaa karkottamista eikä taisteluja voitu välttää. Lähes 1 000 suomalaista sotilasta kuoli.
   Huttua on askarruttanut isänsä kohtalo. Kuinka hän kaatui?

Pitkä puhelu
veteraanilta

Hutun äiti meni toisiin naimisiin. Isäpuoli osoittautui hyväksi eikä Hutulla ole hänestä pahaa sanottavaa.
   Koulussa Huttua ei syrjitty ja opettajat olivat ystävällisiä. Hän muistaa jopa saaneensa opinahjostaan kumisaappaat. Joku kuitenkin huomautti pilkallisesti, että sinä saat saappaat ilmaiseksi.
   Huttu kaipasi isäänsä, josta hänellä ei ollut muistikuvaa. Hän meni usein itkemään talliin.
   Hän kyseli isästä äidiltä, mutta aihe oli tälle liian arka. Huttu kysyi myös isän sukulaisilta, mutta hekään eivät vastanneet.
   Vanhemmiten Huttu sai tiedon isänsä kolmesta sotakaverista. Hän yritti ottaa erääseen yhteyttä, mutta tämä oli haudattu viikkoa aikaisemmin. Sitten tuli puhelu Pudasjärveltä. Isän sotakaveri Mauno Puurunen kertoi, kuinka Hutun isä oli kaatunut hänen syliinsä.
   – Se oli pitkä puhelu.

Tieto
isästä helpotti

Miehet tapasivat. Puurunen näytti Hutulle Pudasjärvellä paikkoja, joissa isä oli sotakavereineen kulkenut viimeisen viikkonsa aikana.
   – Hämmästyttävää oli kuinka tarkkaan Mauno muisti vanhoja paikkoja. Ajoimme vanhoja metsäteitä ja välillä Mauno käski pysähtymään ja kertoi mitä paikalla oli tapahtunut.
   Seudulla oli vanhoja taloja, joissa yhdessä asui vanha pariskunta. Puurunen kertoi, että Huttu oli Pudasjärvellä kaatuneen sotilaan poika. Pariskunta kestitsi Huttua ja Puurusta.
   – Kyllä pidettiin vieraana, Huttu muistelee lämmöllä.
   Lopulta tultiin vanhalle maantielle isän kuolinpaikalle Suvannon Uhkalaan.
   Sotilaat olivat ajaneet polkupyörillä, kun alkoi kuulua lentokoneiden ääntä. Osa miehistä maastoutui metsään. Isä ei ehtinyt suojautua.
   – Joku huusi että lentäjät olivat tuttuja, Huttu muistelee kuulemaansa.
   Lentäjät olivat saksalaisia. Koneet syöksyivät tulittamaan suomalaisia. Räjähti. Isään iskeytyi lentokonetykin täysosuma.
   – Isä kaatui eteenpäin ja Mauno otti hänet syliinsä.
   Huttu kertoo, että selostus isän kuolemasta jollain tavoin helpotti häntä.
   – Se veti minut hiljaiseksi ja veti se Maunonkin.
   Sitten tuli puhelinsoitto veteraani Lauri Niemelältä, mikä johti uuteen kohtaamiseen.
   Isän pakkikaveri kertoi, kuinka suomalaissotilaat olivat viettäneet Hutun varpajaisia kenttäolosuhteissa.
   Huttu kertoo, että eläkkeellä hänen mieleensä on tullut asioita, joita hän ei ole ajatellut vuosikymmeniin. Mieleen on tullut myös se, onko hän itse osannut olla hyvä isä lapsilleen.
   Monet sotaorvot ovat joutuneet Hutun lailla kärsimään ja käymään läpi tuskallisia asioita. Sotiin liittyy myös hämmästyttäviä asioita, jotka eivät ehkä ole sattumia. Näin kokee oululainen sotaorpo Pieta Roininen.

Isä oli
koko maailma

Pieta Roinisen isä Matti Viirelä kuoli talvisodassa 21. tammikuuta 1940 Märkäjärvellä. Roininen oli kolmevuotias ja muistaa heränneensä, kun isä sotaan lähtiessään hyvästeli perheen. Seuraava muisto isästä oli, kun hänet toimitettiin vainajana kotiseudulleen. Isä makasi avoimessa arkussa.
   –Hänen kasvonsa ovat jääneet iäksi mieleeni. Maailman silmissä hän oli vain yksi sotilas, mutta minulle hän oli koko maailma.
   Miehen sukulaiset eivät kannatelleet äitiä. Perhe asui isän suvun luona Merijärvellä, mutta se ei käynyt enää päinsä.
   – Äidille sanottiin: ota joukkosi ja lähde.
   Nuoren yksihuoltajan perheen elämä näytti menevän pahasti pieleen.

Isän
tyttö

Äidin veli oli aikaisemmin muuttanut Merijärvelle ja nainut Viirelän talon ainoan tyttären. Isätön perhe muutti sinne.
   Yksinhuoltaja useine lapsineen asui ensin Viirelässä, kunnes hän osti pienen mökin, Varpulan.
   – En tiedä mistä äiti sai rahat, Roininen ihmettelee.
   Perhe muutti kohta uudestaan. Tällä kertaa Haukiputaalle.
   – Kuivaksen mummu, äidinäiti, sanoi, että tulepa lastesi kanssa tänne kotiin. Kovista oloista huolimatta saimme riittävästi ruokaa, vaikka talossa asui monta sukupolvea, Roininen selostaa.
   Perheen tytöt aiottiin lähettää Ruotsiin sotaa pakoon.
   – Me ostimme pikkuiset kapsäkitkin. Haukiputaan kunnasta kuitenkin sanottiin, että ruokaa on Kuivaksessakin. Ei teitä päästetä. Se oli katkera pala. Kun sotalapset aikanaan palasivat Ruotsissa, heillä oli niin hienot vaatteet. Meidän kenkämme olivat resuiset.
   Roinisen äiti ei mennyt uudestaan naimisiin. Hän kuoli 47 vuotta miehensä poismenon jälkeen 21. tammikuuta eli täsmälleen samana päivänä kuin perheenpääkin. Merkillistä.
   – Isä tuli hakemaan.
   Pieta ottaa esille pienen taulun, jossa on Mannerheimin lohduttavat sanat omaisensa menettäneille. Hänen hallussaan on myös äidille annettu Vapaudenristin sururisti. Sääntöjen mukaan sitä saisi pitää hallussaan vain perheen vanhin tytär, mutta Roininen kokee, että se kuuluu hänelle, koska hän oli isän tyttö.

Sotaorvoista
vaiettiin

Pieta Roininen luonnehtii sodanjälkeistä aikaa nöyryyttäväksi. Ihmisten puheet olivat ilkeitä.
   – Ihmiset ihmettelevät nykyisinkin, että mitä te sotaorvot oikein olette. Meistä ei ole puhuttu julkisuudessa mitään. Olemme olleet pimeydessä.
   Kun Roininen kulki Patelassa myymässä arpoja sotaorpojen hyväksi, hän sai kuulla törkeät sanat.
   – Mikä orpo sinä olet, sinähän olet vanha akka.
   – Sotaorvot ovat vaiettu tai vaiennettu ryhmä. Heitä ei ole huomioitu ja arvostettu, sanoo Esko Huttu. Seurauksena on ollut alemmuuden tunne.
   Huttu arvelee, että vaikenemisen taustalla olivat poliittiset syyt. Hän ei kuitenkaan tiedä mitä ne olivat.
   – Kummallisia asioita, hän tyytyy huomauttamaan.
   Sotaorvot ovat järjestäytyneet. Yhdistyksiä on maassa kymmeniä. Oulun seudulla järjestäydyttiin 2000-luvun alussa.
   – Ensimmäiset kokoukset olivat itkuisia. Niissä luettiin isän kirjeitä rintamalta, Pieta Roininen sanoo.
   – Minulle yhdistys on elämää antava voima, hän lisää.
   Esko Hutun mukaan sotaorvot ymmärsivät heti toisiaan. Kun muutama sana oli vaihdettu, oltiin kuin vanhoja tuttuja.

Sotaorpojen
asia eduskuntaan

Sotaorpoyhdistysten kattojärjestönä toimii Kaatuneitten Omaisten Liitto. Siihen ei kuitenkaan liitytty heti sotaorpojen järjestäytymisen jälkeen, sillä liiton asiat eivät olleet kunnossa. Nyt ongelmia ei enää ole ja liittokin on sotaorpojen hallinnassa.
   Kaikki sotaorvot eivät ole liittyneet yhdistyksiin. Huttu arvelee, että sotaorpoja on maassamme noin 35 000.
   Sotaorvot kaipaavat valtiolta tunnustusta. He haluavat rintamerkin ja tunnuksen. Huttu toivoo, että sotaorvot pääsisivät joskus kuntoutukseen, mutta pitää tätä käytännössä mahdottomana.
   – Kun edes silmälasit voisi joskus korjauttaa.
   Tunnus ja rintamerkki kuitenkin osoittaisivat, että sotaorpojen kärsimykset tunnustetaan valtion taholta.

PEKKA HELIIN

Sotaorpoja muistetaan Kaatuneitten päivänä sunnuntaina 20. toukokuuta. Klo 16 alkaa Karjasillan kirkossa Oulussa juhla, jossa puhuu rehtori Ilkka Pöyry. Juhlassa on Esko Takkulan käsikirjoittaman lauluja runo-ohjelman Sotaleskien ja sotaorpojen kohtaloita ensiesitys, jossa esiintyvät sotaorvot, Tuiran koulun musiikkiluokka, Pohjan Sotilassoittokunta ja Oulun Sotaveteraanikuoro. Tilaisuuden järjestävät Oulun kaatuneitten omaiset ry, Oulun seudun Sotaorvot ry ja Karjasillan seurakunta.

Artikkeli on osa lehteä 19/2012