Elsi Salovaara: Kummitädin vuodatus

27.6.12

Kummitädin vuodatus

Hyvä että edes tunnistan nuorta miestä kirkonpenkissä. Hiuskuontalo on vaihtanut väriään ruskeasta vaaleaan, korvissa roikkuvat värikkäät kiekurat ja hartiat ovat leventyneet huimasti.
   Sydämen täyttää ylpeys. Noin iso miehenalku siitä on tullut! Seuraavaksi sydämeen hyökkää ajatus: Muutos on tapahtunut huomaamatta, missä minä olen ollut? Milloin olen viimeksi jutellut kasvokkain kummipojan kanssa?
   Ihan tietämätön en ole ollut nuoren miehen vaiheista. Vanhempien ja isovanhempien kanssa tulee vaihdettua kuulumisia, ja siinä samalla käydään läpi nuoren viimeisimmät tempaukset.
   Olen huomannut, että kummin tehtävä on paitsi tukea nuorta, myös olla kuuntelijana vanhemmille, heidän iloilleen ja peloilleen. Jos nuorta itseään mietityttää tulevaisuus, niin se mietityttää myös hänen vanhempiaan ja isovanhempiaan.
   Mutta en minä ole viime vuosia ollut ihan ilman kontaktia kummipoikaan. Olemme Facebook-kavereita, joten olen päässyt kurkistamaan teinin elämään sitä kautta. Taidanpa tietää joskus jopa vanhempia ennen, kuka on nykyinen tyttöystävä ja millaisissa tunnelmissa viikko alkaa.
   Muutaman kerran olen kommentoinutkin jotain kummipojan ja kaverien keskustelua. Jälkeenpäin olen joskus miettinyt, että on se sentään hienoa, että tätiä ei ole poistettu kaverilistalta, vaikka se ei olekaan ihan cool.
   Kirkossa suuntaan kohti kummipoikaa, joka heittää vitsiä kavereiden kanssa hymykuopat kasvoillaan. Kummitädin kohdalle tullessa katse suuntautuu kohti kengänkärkiä, kuulema ei jännitä. Kerron, että minä muistan hyvin oman rippipäiväni, ja uskon että niin hänkin muistaa.
   Messussa pääsen siunaamaan nuorukaisen yhdessä papin kanssa. Vaikka tehtävä on pieni, huomaan kättä pään päälle nostaessani sormien tärisevän liikutuksesta. Ja tiedän sen: Tämän minä ja kummipoika muistamme lopun ikäämme.

ELSI SALOVAARA

Artikkeli on osa lehteä 23/2012