Äänettömät kyyneleet

25.7.12

Äänettömät kyyneleet

kiteytyivät sanoiksi, sanat lauseiksi ja lopulta kirjaksi

– Se vain juoksi minusta ulos, kertoo Aija Hannila vasta ilmestyneestä esikoiskirjastaan Valon lapsi.

Aija Hannila on oululaissyntyinen, Limingassa suuren osan elämäänsä asunut 35-vuotias esikoiskirjailija. Tällä hetkellä Hannila opiskelee Oulun yliopistossa kulttuuriantropologiaa, mutta kirjoittaminen on lapsesta asti ollut olennainen osa hänen elämäänsä.
   Valon lapsi kertoo Inkasta, joka on lapsena kohdannut vaikeita asioita kuten pikkuveljen kuoleman ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Kaiken tämän keskellä hän tuntee jäävänsä tunnetasolla vanhempiensa hylkäämäksi.
   Inkan perhe on suuri, eivätkä vanhemmat ehdi huomioida kaikkia lapsiaan. Inka on kiltti tyttö, eikä hän halua olla vaivaksi, siksi hän pakenee kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan.
   Kirjat ovat hänelle pakotie ahdistavasta todellisuudesta, mutta samalla ne rakentavat muurin, vankilan, jonka sisälle Inka sulkeutuu pitkäksi aikaa. Oma tärkeä osa Inkan tarinassa on perheen vanhoillislestadiolainen tausta.
   Aikuisuuden kynnyksellä Inka päätyy mielisairaalaan, jossa häntä yritetään auttaa.
Inka kokee kuitenkin jäävänsä yhä piiloon itse ongelman eli seksuaalisen hyväksikäytön ja sen aiheuttamien traumojen kanssa.
   Erilaisten itsehoitomenetelmien kautta hän yrittää löytää selitystä kaikelle sille, mitä hän on kohdannut ja mikä on raadellut hänen sieluaan.

Omakustanne
antaa vapauksia

Valon lapsi ilmestyy omakustanteena verkkokustantamo BoD – Books on Demandin kautta. Aija Hannila sanoo, että ajatus kirjan omakustantamisesta tuntui hyvältä idealta jo senkin takia, että se mahdollisti kirjan nopean julkaisun.
   – Uusista käsikirjoittajista vain muutamat harvat onnistuvat uimaan kustannustoimittajien tiukan verkonsilmän läpi, Hannila kertoo.
   Toinen tärkeä syy oli kirjan sisällön omaehtoisuuden säilyttäminen. Tällä Hannila sanoo tarkoittavansa sitä, että hän pelkäsi kustannustoimittajien alkavan leikata ja muotoilla tekstiä haluamaansa suuntaan.
   Hannilasta tuntui, että hän haluaa julkaista tarinan juuri sellaisena kuin se tuli, mitään poistamatta tai lisäämättä. Hän tahtoi ensisijaisesti julkaista tarinan eikä mitään suurta kertomusta, joka tarvitsisi hienot puitteet.

Taustalla oma
kokemus hyväksikäytöstä

Idea kirjoittaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä alkoi itää Hannilan mielessä kymmenen vuotta sitten.
Hän syntyi vanhoillislestadiolaisen perheen seitsemänneksi lapseksi. Hannila kertoo joutuneensa lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.
   Vuosi ennen liikkeestä eroa-mistaan, mikä tapahtui viisi vuotta sitten, Hannila kertoi asiasta lähipiirilleen. Osa uskoi häntä, osa ei. Kirjoittaminen aiheesta tuntui mahdottomalta, kun hän vielä kuului liikkeeseen.
   – Tuntui, etten voi koskaan kirjoittaa siitä sillä tavalla kuin haluaisin. Uskoin, että yhteisö ja sen kieli estäisivät minua käyttämästä sellaista luovaa kieltä, jota halusin.
   Vielä vuosia liikkeestä eroamisen jälkeen Hannila tunsi, ettei löytänyt tarinalle omaa ääntä, eikä tilaa sen kirjoittamiselle. Hän uskoi, että asian sanoiksi pukeminen olisi sen verran vaikeaa, että kirjoittaminen jäisi elämän loppupuolelle.

Televisioesiintyminen
avasi luovuuden

Asiat saivat yllättävän käänteen, kun Hannilaa pyydettiin tämän vuoden toukokuussa Ylen A-talk- ohjelmaan keskustelemaan lestadiolaislasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ohjelmassa Hannila antoi äänen hyväksikäytön uhreille.
   Osallistumispäätös keskusteluohjelmaan tapahtui nopeasti. Kun alkuviikosta Yleisradion toimittaja soitti ja pyysi häntä saman viikon torstaina tulevaan ohjelmaan, Hannilan täytyi melkein siltä istumalta osata sanoa, lähteekö hän mukaan vai ei.
   Asian kohtalonomaisuutta lisäsi vielä se, ettei hän siihen hätään saanut ketään ystäväänsä kiinni, jotta olisi voinut keskustella asiasta. Hänessä heräsi voimakas tunne, että lopulta hän on yksin tämän asian kanssa ja hänen tulee myös yksin kantaa vastuu.
   Ohjelmassa esiintymisen jälkeen Hannila koki, että yksi kirjoittamista estävä solmu avautui. Seuraavien viikkojen aikana aiheesta kirjoittaminen sujui kuin itsestään. Hän vain kirjoitti, söi, nukkui, juoksi ja taas kirjoitti.
   – Tarina pulppusi minusta ulos. Se tuntui ihan johdatukselta, vaikka en ole voimakkaasti mitenkään uskonnollinen ihminen. Tuntui, että kirjoita tämä ja minä kirjoitin.
   Hannila sanoo Mika Waltaria lainaten, että hän kaipasi yksinpuhelua, ja tämän kirjan kirjoittaminen antoi mahdollisuuden siihen. Kirjan avulla Hannila ajatteli tulevansa enemmän kuulluksi ja saavansa siinä lukijan huomion kokonaan itselleen.

Valon lapsi
ei ole oma tarina

Kerronnallisesti Valon lapsi on fiktiivinen teos, jonka teksti on hyvin symbolista ja runollista. Hannila toivoo lukijan lähestyvän sitä sillä odotuksella, ettei se kerro suoraan hänen tarinaansa.
   Proosallisen kerronnan hän sanoo hylänneensä jo senkin takia, että lukija välttää väärät johtopäätökset eikä lähde arvailemaan, kertooko tämän jostain tietystä tapahtumasta tai ihmisestä.
   Vertauskuvien ja symbolien käyttö on Hannilalle tuttua. Myös kulttuuriantropologian saralla hän on erityisen kiinnostunut symbolien käytöstä ja erilaisista symbolisista ilmauksista. Hänen mielestään ne antavat kirjoittajalle mahdollisuuden irrottaa tarina sen kontekstista.
   Periaatteessa Valon lapsen tarina voi tapahtua missä tahansa suljetussa yhteisössä. Sen voi muodostaa uskonto tai yhtä hyvin suku, jossa vallitsee sisäänpäin kääntynyt pelon ilmapiiri.

Tutkimus liikkeestä
irtautumisesta

Hannila uskoo vajaa vuosi sitten valmistuneen pro gradu -tutkimuksen myös pohjustaneen häntä tarinan kirjoittamiseen.
   Pro gradu -tutkimuksessaan Helvetin matkalainen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuminen rituaaliteorian näkökulmasta Hannila selvitti ihmisten kokemuksia vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä eroamisesta.
   Ison osan tutkimukseen osallistuneista haastateltavista Hannila sai Hakomaja-nettisivuston kautta. Hakomaja tarjoaa vertaistukea uskonnollisesta ryhmästä irtautuville.
   Aluksi Hannilaa arvelutti ryhtyä kirjoittamaan tutkimustaan juuri tuosta aiheesta. Aihe tuli lähelle ja häntä pelotti mitä liikkeeseen kuuluvat sukulaiset ja ystävät siitä sanoisivat. Samalla aihe tuntui tärkeältä, ja se auttoi löytämään rohkeutta seisoa omilla jaloillaan ja elää omaa elämää – huolimatta siitä, missä on syntynyt ja kasvanut.

Yksi totuus
ei kiinnosta

Aija Hannila ei koe hyökkäävänsä Helvetin matkalaisella tai Valon lapsella vanhoillislestadiolaisuutta vastaan.
   Kulttuuriantropologian opintojen myötä Hannila kertoo kasvaneensa siihen, että ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja uskoa, ja suljettuja yhteisöjä kuten vanhoillislestadiolaisuus, on ympäri maailmaa.
   Heillä on oma totuutensa, mutta jokaisella tulee olla vapaus valita, haluaako kuulua yhden ainoan totuuden piiriin.
   Hannila itse ei halua sitoutua näin tiukkaan maailmankatsomukseen ja kokee olevansa enemmän pohdiskeleva ja elämää avoimin silmin seuraava kulkija.

TUULA VETTAINEN

Artikkeli on osa lehteä 25/2012