Hyvästä on joskus vaikea kertoa

12.7.12

Medialukutaito on tuttu termi. Siihen kuuluu esimerkiksi taito suodattaa ja arvioida vastaanotettua informaatiota.
   Viime viikkoina olen toivonut, että ihmisillä olisi myös kirkonlukutaitoa.
   Tiedotusvälineet käsittelevät nykyisin – välillä innokkaastikin – kirkollisia asioita. Toimittajat ovat kirjoittaneet vanhoillislestadiolaisuudesta, kirkon talouden alamäestä ja, totta kai, naispappeuteen liittyvistä näkemyseroista.
   Kirkollisten lehtien toimittajille viimeaikaiset otsikot antavat pohdittavaa omaan työhön: miten kertoa kaiken keskellä uskottavasti, mitä kaikkea muuta kirkko on kuin kiistoja ja piispoilta perättyjä kannanottoja.
   Me kirkon toimittajat ja tiedottajat kerromme usein seurakuntien tapahtumista. Tiedotettavaa riittää: esimerkiksi Oulun seurakunnissa on yhden viikon aikana noin 200 eri tapahtumaa. Se on valtava määrä tilaisuuksia!
   Pystymmekö tapahtumatiedottamisella laajentamaan tai peräti parantamaan kuvaa kirkosta?
   Perhekerhot ja raamattupiirit ovat kirkkoa ruohonjuuritasolla, mutta edelleen kirkko on paljon muutakin kuin vain tapahtumia ja tilaisuuksia.
   Tästä kaikesta muusta on usein vaikea rakentaa uutista.
   Melkeinpä kaikki kirkossa kokemani riemastuttava hyvä on usein ohikiitävää, hyvin henkilökohtaista ja sellaista, mitä on vaikea selvittää muille oikeilla sanoilla.
   Muistan erään jumalanpalveluksen, johon lähdin, koska kaipasin elämääni jotain arkea ylevämpää. Kun pääsin kotikirkkoni eteiseen, tervehti minua kirkonpenkistä suu hymyssä tuttu ihminen, jota en ollut onnistunut tapaamaan pitkään aikaan.
   Tuosta tervehdyksestä ei voi tehdä lehtijuttua, mutta jollakin kummallisella tavalla tuo pieni ele ja juttutuokio kirkkokahvilla oli minulle kaunis hengellinen kokemus, ehkäpä jopa syy kuulua kirkkoon.
   Ihmisiä saattaa yhdistää esimerkiksi yhteinen harrastus, mutta kirkonpenkissä heitä voi yhdistää yhteinen kaipaus rakkauteen ja jonkinlaiseen tosiolevaiseen. Tämä side tuntuu kummallisen hyvältä.
   Tällaisten kohtaamisten hetkinä kirkon kiistat väistyvät kauas taakse, etäisyyteen, näkymättömiin.
   Kirkonlukutaitoa tarvitaan siihen, että tietäisimme, mihin tarkennamme katseemme: siihenkö hyvään, mikä ei ole kirkossa äänekästä ja suurieleistä vaan pikemminkin pientä ja vaatimatonta? Vai katsommeko kirkkoa sellaisena kuin se tulee näkökenttäämme lehtiotsikoissa?
   Kumpikin on tosia, mutta onneksi – näin ajattelen – voin itse valita sen, missä viivyn kirkossa.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 19/2012