Hyvästi Ismael

12.7.12

Osallistuin viime perjantaina Pohjois-Suomen islamilaisen yhdyskunnan organisoimaan hiljaiseen kulkueeseen rauhan ja suvaitsevaisuuden puolesta. En yleensä osallistu mihinkään kulkueisiin tai marsseihin, mutta nyt tunsin asian koskettavan minua henkilökohtaisesti.
   Rauhanmarssin taustalla oli muun muassa Kaukovainiolla sattunut ammuskelu, jossa 21-vuotias marokkolainen mies kuoli ja toinen mies haavoittui. Kaukovainiolla, jossa on minun kotini. Siinä pitseriassa, joka on minun kantapaikkani. Ja uhrina se mukava nuori mies, jonka niin usein olen kyseisessä paikassa tavannut – olkoonkin, että vain pitsanhakureissulla.
   On aina surullista, kun nuoria ihmisiä menehtyy ennenaikaisesti tavalla tai toisella. Vaikka tämän nuoren miehen, Ismaelin, julma kohtalo kosketti, järkytti ja suututti minua jo heti kuultuani ammuskelusta, en voinut marssille lähtiessäni kuvitellakaan millaisen tunnereaktion hänen kuvansa näkeminen minussa herättäisi.
   Kun kulkue valmistautui lähtöön ja ihmiset ottivat esiin banderolit, kyltit ja Ismaelin kuvat, tunsin yhtäkkiä palan kurkussani. Oli vaikea hengittää. Yritin nieleskellä ja katsoa muualle, mutta aina katse palasi takaisin kuvaan, niihin kasvoihin, jotka eivät enää palvelisi hymyillen ketään – koskaan.
   Yllätyin omasta reaktiostani täysin. Mietin hänen sukulaisiaan, ystäviään ja heidän suruaan. Oliko minulla oikeus olla surullinen? Enhän edes tuntenut häntä.
   Luulin jo käsitelleeni asian mielessäni, mutta kuvan nähdessäni ajattelin vain, millaista tuhlausta tuon nuoren miehen kuolema oli. Aikuisuuden kynnyksellä, elämä edessä. Silmänräpäyksessä yksi ainoa ihminen oli riistänyt tuon kaiken pois.
   Ei sovi unohtaa, millaisia raakuuksia tässä maailmassa tapahtuu joka päivä. Joka ikinen kerta uhrina on jonkun läheinen. Sukulainen, ystävä, naapuri, pelkkä puolituttu tai vaikka se mukava kaupan kassa, jonka tapaat aina kauppareissullasi.
   Imaami Abdul Mannan vaati marssin lopuksi Suomen poliisia ja valtiota huolehtimaan oikeudenmukaisuudesta ja siitä, että vaaralliset rikollisen saataisiin poissa kaduilta, jotta Ismaelin kohtalo ei toistuisi enää kenenkään muun kohdalla. Samaa toivon itsekin.
   Mannanin sanoin: ”Ismael, nyt sinä lepäät rauhassa. Rakas Jumala, ota hänet paratiisiin.”

Katja Kiiskinen

Artikkeli on osa lehteä 8/2012