Kohtaamisen vuosi

12.7.12

Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Melkein tarkalleen vuosi sitten kirjoitin tällä palstalla minusta ja Liisa-ystävästäni. Nyt häntä ei enää ole. Liisa ei jaa arkeani, sillä hän nukkui pois viikko ennen joulua.
    Viime lauantaina vietimme hautajaisia muutaman hengen voimin. Muistotilaisuudessa huomasin, että jokainen meistä oli tuntenut Liisan eri-ikäisenä. Minun silmäni olivat nähneet hänet enää mieleltään vahvana mutta yhä huumorintajuisena vanhuksena, työtoverit muistivat tarkan ja osaamisestaan ylpeän keski-ikäisen naisen, naapuri taas oli tuntenut hänet koko ikänsä, olihan Liisa-neiti tuttuja jo hänen äitinsä kanssa. Pastorikin innostui muistelemaan, miten hän oli tavannut Liisaa kirkkokahveilla.
    Mahduimme kaikki yhteen pöytään ja katselimme valokuva-albumista kuvia Liisasta 9 kuukauden ikäisestä aikuiseksi naiseksi – kuvia hänestä ennen meitä. Ihastelimme asuja, tunnistimme tutut ilmeet ja kerroimme kokemuksistamme yhteisen ystävämme kanssa.
    Sain hautajaisten jälkeen sähköpostia eräältä Liisan työtoverilta. Hän totesi: ”Tuntui niin hyvältä kuulla, ettei hänen tarvinnut olla yksin viimeisenä vuotenaan. Kuinka ihanaa onkaan, jos eri-ikäiset ihmiset voivat kulkea samaa matkaa.”
    Olen samaa mieltä. Vuosikymmenet yksin asunut Liisa osasi kyllä olla yksin, varmasti nauttikin siitä, mutta iän viedessä voimat meistä jokainen tarvitsee apua. Ja vaikka Liisa ei tykännyt lääkäriin menosta, pelkäsi leikkauksia ja halusi pärjätä loppuun asti kotona, hänelle kelpasi kahviseura ja käsikynkkä kauppaan mennessä.
    Minä en kuitenkaan ollut pelkästään antava osapuoli. Liisa ilahdutti suunnattomasti päiviäni. Vaikka loppuvaiheessa kannoin hänestä huolta ja tunsin velvollisuudeksenikin käydä katsomassa häntä sairaalassa, ei Liisan luokse lähteminen tuntunut koskaan ikävältä. Se oli kunnia.
    Liisan työtoveri totesi sähköpostissaan, että nuorten ihmisten on lohdullista tietää, ettei vanheneminen ole sairaus. ”Meidät ihmiset on suunniteltu siten, että vanheneminen tuo viisautta ymmärtää ja hyväksyä vanhenemiseen liittyviä asioita, myös elämän rajallisuus.”
    Liisa oli sinut lähtönsä kanssa ja oikein toivoi sitä. Siksi minäkään en itke niitä päiviä, jotka ovat hänen myötään menneet, vaan iloitsen siitä, että me saimme ne.

Elsi Salovaara

Artikkeli on osa lehteä 2/2012