Liian kiltti

12.7.12

Minulla on ongelma: olen liian kiltti. Annan aina muiden mennä ensin, puhun vasta kun toinen on lopettanut, odotan aina omaa vuoroani. Jos odottaa liian pitkään, omaa vuoroa ei ehkä tulekaan.
   Sen sain huomata eräällä juttukeikalla. Olin paikalla paljon ennen muita ja odotin kiltisti, kunnes kuvattava oli valmiina, mutta sitten minulta vietiin kuvattava nenän edestä. Ja mitä minä tein. Odotin taas. Odotin niin kauan, että minulle ei jäänyt aikaa tehdä kunnolla omaa työtäni.
   Eikä se ole ainoa kerta. Ammattikorkeakoulun pääsykokeissa oli ryhmähaastattelu, jossa piti yhdessä kehittää liikeidea, yritys ja keksiä kaikille ryhmäläisille työtehtävä, joka vastaisi kunkin osaamista. Jälleen kerran en saanut suunvuoroa, joten tyypilliseen tapaani odotin omaa vuoroani. Sitä ei tullut. Sanomattakin on selvää, etten sillä kertaa tullut valituksi.
   Moni tilaisuus voi mennä ohi siksi, etten tunge itseäni väkisin tilanteisiin enkä huuda asiaani johonkin sopimattomaan väliin. Kuitenkaan en huomauta asiasta, sillä sehän olisi varsin epäkohteliasta.
   ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Jeesus hyvä, niinhän minä parhaani mukaan yritän, mutta se ei toimi. Vai tahtovatko jotkut, että etuilen, vien haastateltavat ja kuvattavat, puhun päälle kun muilla olisi asiaa? Olenko itse ymmärtänyt ohjeen väärin?
   Kiltti saa olla, mutta liian kiltti jää muiden jalkoihin. Mutta mitä ihmettä voin tehdä, jotta osaisin olla röyhkeämpi? Pitäisi olla jokin kurssi, jossa sitä opetettaisiin. Kantapään kautta kun ei oppi tunnu menevän perille.
   Jos vain odotan omaa vuoroani ja annan muiden mennä ensin, jään itse ilman. Minun täytyisi ottaa, mitä haluan ja tarvitsen.
   Mutta kun se on niin epäkohteliasta.

KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 22/2012