Perinteikkäät Kontiot

25.7.12

Soile Kontio seurasi isänsä Pekka Kontion jalanjälkiä, ja on nyt seurakuntamestari toisessa polvessa.

Tyttären päätoimipiste on Pyhän Luukkaan kappeli Oulun yliopiston vieressä, isän puolestaan Pyhän Tuomaan kirkko Puolivälinkankaalla.
   – Kun aloitin suntion työt täällä vuonna 2004, minulta kysyttiin tiedänkö ketään, joka voisi tehdä näitä hommia osa-aikaisena, Pekka Kontio kertoo.
   Siitä lähtien Soile on tehnyt seurakuntamestarin töitä. Aluksi osa-aikaisena, mutta on nyt ollut kokoaikaisena yli neljä vuotta.
   – Aloittaessani työt opiskelin aate- ja oppihistoriaa Oulun yliopistossa. Viime kesänä valmistuin maisteriksi, ja olen miettinyt, että kai minun täytyisi senkin alan töitä tehdä.
   – Tämä seurakuntamestarin työ vain tuntuu juuri nyt mielekkäämmältä, ja olen sitoutunut tähän, Soile kertoo tyytyväisenä.

Seurakuntamestari
vai suntio?

Soilea ammatissa viehättää se, että seurakuntamestari saa auttaa ihmisiä.
   – Tämä on asiakaspalvelutyötä, jossa palvellaan sekä seurakuntalaisia että kirkon työntekijöitä.
   Seurakuntamestaria kutsutaan välillä myös suntioksi.
   – Suntion toimenkuva on yleensä hieman suppeampi. Nimike ja työtehtävät vaihtelevat eri seurakunnissa, Pekka Kontio kertoo.
   Hän ja Soile huolehtivat muun muassa kirkollisten toimitusten valmistelusta ja kolehdin keräämisestä aina lumen kolaamiseen ja pihan hiekoitukseen.
   – Katsomme, että toimituksissa, kuten jumalanpalveluksissa, on oikeat liturgiset värit, oikea määrä kynttilöitä ja sakastissa papeille kaikki tarvittava. Laitamme valmiiksi myös ehtoollispöydän sekä virsien numerot esille, Soile luettelee.

Työ tekijäänsä
opettaa

Ennen vanhaan oli yleistä, että suntion ammatti kulki suvussa.
   – Nykyisin periytymistä vähän rajoittaa se, että työhön vaaditaan koulutus, Pekka Kontio sanoo.
   Hän itse hankki koulutuksen Raudaskylän Kristillisessä Opistossa heti kun se tuli mahdolliseksi vuonna 2001. Soile Kontio on isänsä tapaan opiskellut suntion ammattitutkinnon samaisessa opistossa.
   Vaikka koulutuksesta saa pätevyyden seurakuntamestarin työhön, oppii ammatin kunnolla vasta työtä tehdessään.
   – On valtavan paljon hiljaista tietoa, jota ei koulussa voi oppia, sillä toimenkuva on niin laaja. Isä on ollut älyttömän hyvä perehdyttäjä. Hän on kertonut asiat huumorilla sävytettynä, joten ne ovat jääneet paremmin mieleen, Soile kehuu.
   Hänen mielestään on ollut helpompaa kysyä neuvoa, kun opastamassa on ollut oma isä. Vieraalle ihmiselle ei olisi kehdannut soitella yhtä usein.

Joustavaa ja
itsenäistä

Pekka Kontio on työskennellyt useissa seurakunnissa, niin pienissä kuin vähän isommissakin.
   – Minulla oli ennen maatila, mutta tultuani allergiseksi siirryin seurakunnan hommiin. Entiselle yrittäjälle joustava ja itsenäinen työ sopii hyvin.
    Maalla seurakuntamestarin työnkuva oli Pekan mukaan laajempi kuin kaupungissa.
   – Ylivieskan seurakunnassa kaivoin hautoja kymmenen vuotta. Siihen aikaan suntiot ja omaiset tapasivat useasti muun muassa hautapaikkaa valitessa. Surutyö oli erilaista. Nykyisin surevia omaisia näkee enää ohimennen.
   Soile sanoo, että lapsena hän ajatteli isän olevan töissä hautajaisissa.
   – Luulin, että hänestä tulee hirveän vakava, mutta olin väärässä, hän nauraa.

Kirkon luottomies
Suntion ammatin historiaan on perehtynyt Kirkon alat ry:n toiminnanjohtaja Ritva Rasila. Hänen mukaansa suntio oli alun alkaen arvostettu luottamushenkilö, joka vastasi monista käytännön asioista. Suntiot olivat keskimääräistä valistuneempia maallikkoja, jotka tunsivat yhteiskunnan menettelytavat.
   Muinaissuomalaiset tarkoittivat suntiolla tuomarin tehtävää hoitavaa miestä, jolla oli taito erottaa oikea väärästä. Talonpoikien valitsemat suntiot menettivät päällysmiehen tehtävänsä 1400-luvulla, kun maa jaettiin kihlakuntiin, joihin nimitettiin tuomarit. Sen jälkeen suntion tehtäväksi jäi toimia kirkonvartijana ja kirkon omaisuuden hoitajana.
   Suntion viran periytyminen suvussa oli tavallista, ja suntiot tekivät työtä usein eläkeiän jälkeen.
Vaikka toimenkuva on ajan saatossa muuttunut, kuuluvat uskollisuus, kirkollisuus sekä kunniallisuus 2000-luvullakin kirkonpalvelijoiden ammatti-identiteettiin.
   Alun perin kirkon palvelutehtävissä oli pääasiassa miehiä, mutta nykyisin kirkonpalvelijoista noin kaksi kolmasosaa on naisia.

Lähde: Ritva Rasila (2004): Seurakunnan luottomiehistä kirkon moniammattilaisiksi – Kirkonpalvelijat ry:n historiikki.

KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 25/2012