Diakonissa ei sanonut ei

8.8.12

Pureva pakkanen ja huurteinen kaupunki ottavat diakonissa Ainon vastaan joulukuun viimeisenä päivänä 1960. Kaupunki on Oulu ja Aino päähenkilö Leenan Lehmuspuun uudessa novellikokoelmassa Kaksikymmentäneljä tuntia. Teos kertoo kirkon diakoniatyöstä 1960-luvun alun Oulussa.
   Lehmuspuu tietää mistä kirjoittaa. Hän on eläkkeellä oleva diakonissa, joka työskenteli pitkään Oulussa.
   Kaksikymmentäneljä tuntia teos sai alkunsa entisten diakonissojen keskustelusta, joka koski nykyistä diakoniatyötä.
    – Teos on puoleksi ”tilaustyö”, Lehmuspuu toteaa.
   Ennen diakonissat olivat valmiudessa 24 tuntia vuorokaudessa. He eivät kieltäytyneet, kun joku pyysi apua, pitivät vapaapäivän sen aikaisen virkasopimuksen mukaan vain, jos työtehtävät sen sallivat ja riensivät hätiin vaikka keskiyöllä.
   Nykyään diakoniatyöntekijät joutuvat harvoin vastaavanlaisiin tilanteisiin.

Diakonissalla
valtava työtaakka

Nuori Aino on vaatimaton ja nöyrä nainen, joka tekee valtavan työn seurakunnan diakoniatyössä, mutta miettii joskus syyllisyyttä tuntien tekeekö sittenkään riittävästi. Vanhana hän ihmettelee, miten paljon hän itse asiassa ehti.
   Aino on kuin suomalaisnaisen ihanne ajalta, jolloin ihmiset eivät juuri pitäneet porua itsestään, mutta suoriutuvat silti hyvin. Ennen suomalaiset ovat ehkä myös olleet vähästäkin kiitollisia ja lähes noloja saamastaan avusta. Aikakaudella oli puolensa, vaikka se oli köyhä.
   Aino on töissä miltei aina, sunnuntainakin. Hän ajaa aamulla polkupyörällä antamaan penisilliinipistosta, sillä kotisairaanhoito kuului ennen seurakuntasisarten tehtäviin. Seuraavaksi hän matkaa vaihtamaan siteitä märkiviin haavoihin. Hyvällä onnella Aino ei joudu tekemään mitään muuta, mutta hyvää onnea ei useimmiten ole.
   Kun hyvää onnea ei ole, Aino joutuu tarpomaan lumessa, ajamaan pyörää kaatosateessa ja vastaamaan närkästyneisiin puhelinsoittoihin.
   Eikö Aino koskaan kapinoi? Eikö hän halua pitää edes pientä lomaa? Lehmuspuun novelleista käy ilmi, että Aino käy itsensä kanssa keskusteluja loman tarpeellisuudesta, mutta hyväksyy kuitenkin osansa.
Onko kirjailija itse, Leena Lehmuspuu Ainon esikuva? Kirjailija myöntää.
   – Henkilö jota kuvaan, kulminoituu minuun.

Kutsun käytyä
oli lähdettävä

Aino ei ole uhrautuvuudessaan poikkeus. Leena Lehmuspuu kertoo, että diakonissat kokivat olevansa kutsumusammatissaan ja olivat hyvin motivoituneita. He myös tiesivät mihin ryhtyivät. Ruikuttamiseen ei ollut oikeutta.
   – Rankka työ tuntui luonnolliselta. Ei voinut sanoa, että asia ei kuulu minulle. Se oli tuntematon asia. Oli lähdettävä, kun kutsu kävi, kuvaa kirjailija ajan henkeä.
   Lehmuspuu ei kiistä nykyisten diakoniatyöntekijöiden motivaatiota. Aika ja työtavat vain ovat erilaisia.
    Lehmuspuu ei halua myöskään kovin sanoin tuomita nykyistä käytäntöä, jossa avuntarvitsija joutuu raahautumaan luukulta luukulle. Ihmistä ei kohdata kokonaisvaltaisesti kuten diakonissat joutuivat ennen tekemään. Seurakuntasisarelta saattoi löytyä usein apu yhden ihmisen kaikkiin akuutteihin pulmiin.
   – En osaa sanoa, onko muutos hyvä vai huono, Lehmuspuu toteaa diplomaattisesti. Silti hän tuntee, että ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen on häviämässä, vaikka apua useimmiten saakin paremmin kuin 1960-luvulla, jolloin yhteiskunnan turvaverkkoa ei juuri ollut.
   – Onko ihmisen juoksuttaminen luukulta luukulle lapsen heittämistä pesuveden mukana? Lehmuspuu kysyy. Voisiko apu löytyä yhdestä paikasta kuten vielä 1960-luvulla?
   Kaksikymmentäneljä tuntia on Leena Lehmuspuun neljäs julkaistu teos. Aikaisempaan tuotantoon kuuluvat romaanit Muodonmuutos ja Häpeä ihon alla sekä dokumenttiteos Etelänristin alla.

PEKKA HELIN

Artikkeli on osa lehteä 26/2012