Niille, jotka yksin kulkee

22.8.12

Kun monelle vuoden vaihtuminen tarkoittaa uuden alkua, minulle syksyllä on aina ollut sama merkitys.
   Peruskouluaikana odotin koulun alkamista lähes yhtä innokkaasti kuin kesälomaa. Syksy tuntui tuovan mukanaan mahdollisuuden palata kouluun muuttuneena.
   Kuvittelin mielessäni, kuinka uskaltaisin olla rohkeampi, sosiaalisempi ja pääsisin mukaan johonkin kaveriporukkaan.
   Kuitenkin todellisuus iski päin kasvoja heti koulun pihalla, ja vetäydyin takaisin hiljaiseen kuoreeni. Kaveriporukat vaihtoivat kuulumisia iloisesti naureskellen. Olisi tuntunut kummalliselta yrittää soljua sekaan.
   Niinpä vietin vuoden toisensa jälkeen pääasiassa yksin. Olin liian ujo ja hiljainen, jotta olisin uskaltanut yrittää mukaan johonkin porukkaan. Vuosi vuodelta ryhmät tiivistyivät entisestään, ja niihin liittyminen tuntui aina vain vaikeammalta.
   Luokallamme oli pari tyttöä, joiden kanssa juttelin välillä. Heille olin kuitenkin lähinnä varakaveri, johon turvauduttiin silloin, kun toinen heistä oli poissa koulusta. Se tuntui pahalta, mutta tyydyin esittämään osaani hymyssä suin.
   Vaikka olin yksinäinen, voin jälkeenpäin todeta olleeni suhteellisen onnekas. Minua ei kuitenkaan kiusattu. Välillä kuka tahansa sai ikäviä kommentteja, mutta varsinaisen kiusanteon kohteeksi valikoitui selkeästi muista erottuvia yksilöitä: jollakin oli suuret silmät, toisella hieman erikoisen muotoinen korva, joku puolestaan oli muita tuhdimmassa kunnossa.
   Itse erotuin pituuteni takia, mutta opin sulautumaan massaan. Hiljaiselle hissukalle se oli jopa helppoa.
   Haluaisin sanoa, että oli minulla sentään kavereita vapaa-ajalla, mutta se olisi valhe. Sen sijaan vietin illat kotona lukien kirjoja ja kirjoittaen runoja. Minulla oli runsaasti aikaa keskittyä läksyihin, mikä kantoikin hedelmää siinä määrin, että pääsin ammattilukioon ja sen jälkeen ammattikorkeakouluun.
   Vihdoin murtui muuri, joka oli estänyt minua kuulumasta porukkaan. Enää en ole yksinäinen.
   Koulut alkavat jälleen. Minun ei enää tarvitse yrittää sulautua joukkoon, mutta tiedän, että tänäkin vuonna moni kaltaiseni hiljainen ja ujo nuori aloittaa uuden lukuvuoden sydän toivoa täynnä. Tiedän myös, että monelle käy kuten minulle aikoinaan.
   Näille nuorille haluan toivottaa jaksamista ja uskoa parempaan. Tulee aika, jolloin yksinäisyys on enää kipeä muisto.

KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 27/2012