Aatoksia-kolumni

12.9.12

Aatoksia-kolumni

Todellisinta kirkkomusiikkia

Gregoriaaninen laulu on ainutlaatuinen musiikinlaji. Se sai alkunsa varhaiskeskiajalla kirkon piirissä, ja ainoastaan siellä sitä on viljelty näihin päiviin. Se ei muodostunut hetkessä, vaan oli jo syntyessään – näin voidaan sanoa – monien vuosisatojen ikäinen. Vanhimpana aineksena pidetään juutalaisten synagogalaulua.
   Gregoriaaninen laulu on osoittanut kestävyytensä ajan säälimättömyyttä vastaan; jo alkukirkolle tuttu tyylilaji kaikuu yhä edelleen monissa kirkoissa Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakennukseksi.
Vaikka gregoriaaninen laulu on yksiäänistä ja säestyksetöntä, mistä tahansa lauleskelusta ei siinä ole kyse, kuten seuraava lainaus vanhasta käsikirjasta osoittaa:
   ”Kenelläkään ei ole lupa alkaa säettä tai laulua ennen tai jälkeen muita, toistaa jo laulettuja sanoja tai kiirehtiä muista poiketen, laulaa julkeammalla tai voimakkaammalla, heikommalla tai syvemmällä äänellä, s.o. laulaa ylempää tai alempaa, hitaammin tai nopeammin kuin toiset, tai jäädä muista jälkeen ja pitää viimeistä säveltä kauemmin kuin muut. Meidän laulumme täytyy olla yhtenäistä, samoin taukojen, niin että kaikki pitävät arvossa toinen toistaan. Kun laulamme hitaasti, on tauotkin pidettävä pitempinä, kun laulamme nopeasti, on niiden oltava lyhemmät.”
   Vielä tänä päivänä seurakuntien kuorojen ohjeet ja tavoitteet ovat yleisesti samat. Kaiken lähtökohta on, kuten vanha käsikirja sanoo, toisten arvossa pitäminen; kaikki muut ohjeet nousevat siltä pohjalta. Yksittäisten laulajien sooloilut turmelisivat lopputuloksen.
   Itsestään ei priimaa synny. Tavoiteltu yhteissointi on useimmiten työn takana. Joskus joitain lauluja on harjoiteltava jopa vuosia, ennen kuin ne ”loksahtavat” kohdalleen. Työ on kuitenkin vaivan arvoista, koska kokemusteni mukaan tavoitteet ovat saavutettavissa. Parhaimmillaan kuoro on enemmän kuin mikään muu yksittäinen soitin, enemmän kuin osiensa summa. Se on elävä instrumentti.
   Laulun yhdistävää voimaa kokeakseen ei välttämättä tarvitse päästä osaksi huippuunsa koulutettua kuoroa. Alkukristillisenä aikana sana chorus, kuoro merkitsi seurakuntaa! Tiedän, että yhdessä lauletut psalmit, hengelliset laulut ja virret voivat tuoda varmuuden siitä, että yksi ja yhtenäinen sukupolvien ja ajan rajat ylittävä kristittyjen kuoro – seurakunta – on totta, ja sen täysivaltainen jäsen saa heikkotaitoisinkin laulaja olla. Sellaista on todellisin kirkkomusiikki.

JUHA SORANTA

Artikkeli on osa lehteä 29/2012