Aatoksia-kolumni

26.9.12

Aatoksia-kolumni

Tärkein mutta näkymättömin?

Miltä sinusta tuntuu, jos toinen keskeyttää puheesi tai vähättelee ideaasi? Entä jos yrität kertoa huolestasi, mutta vastaukseksi saat kiireisen olankohautuksen tai vihaisen tuhahduksen?
   Kuuntelemista pidetään tärkeimpänä vuorovaikutustaitonamme. Se on vahvasti arjessa läsnä ja kietoutuu aina käytännön asioiden hoitamisesta ihmissuhteiden ylläpitoon. Kuuntelemisen merkitystä pysähdytään kuitenkin vain harvoin pohtimaan.
   Kiinnostuksen osoittamista, toisen asemaan asettumista, ilmeiden ja eleiden tulkitsemista… Kuunteleminen vaatii meiltä aktiivisuutta ja monipuolista osaamista. Silti usein ajatellaan, että se ”vain tapahtuu” – näkymättömästi, kuin itsestään.
   Kuuntelemisen arvostus nivoutuu myös muiden asioiden arvostamiseen. Millainen on työntekijä, joka haluaa seurata tunnollisesti ohjeita ja hoitaa työnsä hyvin? Entä ystävä, joka vilpittömästi osoittaa tukea eikä tuomitse virheitä?
   Molemminpuolinen kuunteleminen mahdollistaa asioiden jouhevan etenemisen ja yhteisen ymmärryksen saavuttamisen. Lisäksi se on voimavara toisten kanssa toimiessa. Oman taakan kantamisessa ja eteenpäin jatkamisessa auttaa ihmeellisen paljon, kun joku jaksaa kuunnella.
   Arjen lisäksi kuuntelemisen merkitys korostuu erityistilanteissa, kuten muutoksissa tai kriiseissä. Monesti ehdimme itse kertomaan omat ajatuksemme ensin ja toisen näkökulma voi jäädä kokonaan huomioimatta. Olemmeko osanneet kysyä, miltä työtehtävien vaihtuminen tai lapsen sairastuminen toisesta tuntuu?
   Aina emme olekaan tietoisia siitä, miten itse toisia kuuntelemme tai mihin kaikkeen oma viestintäkäyttäytymisemme vaikuttaa. ”Kuunteletkos minua” tai ”Etkö sinä nyt sitä ymmärrä” ovat lausahduksia, jotka voivat lipsahtaa pahaa tarkoittamatta mutta saada aikaan pelkoa ja surullista mieltä.
   Kuunteleminen on voima. Se voi antaa paljon ja vahvistaa, mutta myös viedä mukanaan.
   On hyvä muistaa, että aina ei jaksa tai edes tarvitse kuunnella. Toisella riittäisi kerrottavaa, joka on kaukana käsiteltävästä aiheesta, ja omat asiat pyörivät kiireisimpinä mielessä. Tällöin on oikeutettua ehdottaa: voisimmeko puhua myöhemmin.
   Mutta jo tämän sanominen, pienikin aika. Pysähtyminen. Osoitus toiselle, että tämän asia on tärkeä, on myös osoitus siitä, että ihminen on itsessään tärkeä.

SUSANNA HÄMÄLÄINEN

Artikkeli on osa lehteä 31/2012