Ihminen voi palaa loppuun, mutta sydän ei

12.9.12

Apu-Paku yhdistyksen puheenjohtaja, puolankalainen Antti ”Kala” Väisänen keräsi kolme pakettiautollista avustustavaraa Gambiaan, ajoi läpi Euroopan ja organisoi esikoulun rakennusprojektin, kunnes huomasi, että oli tullut aika ajatella omaa hyvinvointia.

Huhtikuun lopussa Väisänen palasi kuuden kuukauden avustusreissulta Gambiasta. Ensimmäiset päivät Suomessa hän vietti sairaalan eristysosastolla. Ennen paluutaan hän oli viettänyt kaksi kuukautta sairasvuoteessa Gambiassa.
   Tuntemattomaksi jääneen infektion aiheuttamien paiseiden arvet näkyvät yhä Väisäsen iholla. Kuukausien sairastelu on vienyt miehen kasvoilta rusketuksen.
   Väisänen on tehnyt päätöksen siirtyä sivuun yhdistyksen puheenjohtajan paikalta. Hoikassa kunnossa olevan kolmikymppisen suu on silti maireassa hymyssä.
   – Usko oli välillä kortilla, mutta joku mun sisällä sanoi, että tämä on oikein. Kun olin palamassa loppuun, kaverit sanoivat, että älä huoli, kyllä me autetaan. Nyt tuntuu vapauttavalta ja siunatulta. Uskolla voi siirtää muureja.
   Pakau Penkun kyläläisten käytössä on Väisäsen ja muiden vapaaehtoistyöntekijöiden ansiosta kaivo, esikoulu, kaksi asuinrakennusta ja hedelmäpuutarha.
   Erityistä Apu-Pakun toiminnassa on se, että suurin osa tekijöistä on työttömiä tai nuoria, jotka Suomessa luokitellaan syrjäytyneiksi. Omaehtoinen avustustoiminta Afrikassa ei ole lasten leikkiä, mutta Apu-Pakun nuorilla siihen riittää uskallusta. Toiselta puolelta maailmaa on kymmenille työttömille löytynyt paikka tehdä töitä sydämen kyllyydestä ja oppia – sekä erehtyä.

Reppureissusta
elämänmatka

Apu-Pakun tarina alkoi viisi vuotta sitten, kun Väisänen lähti reppureissulle Länsi-Afrikkaan. Aloittelevan muusikon tavoitteena oli oppia djembe-rummun soittoa.
   Ystävän neuvomana hän matkusti Senegalin kautta Gambiaan. Muutaman turistialueella vietetyn päivän jälkeen Väisänen halusi kokea todellista paikallista elämää. Hän löysi rumpuopettajan ja ystävystyi kadulla asuvan Modou Sarrin kanssa.
   – Vuokrasin meille yhteisen kämpän, johon Modou jäi lähtöni jälkeen asumaan, Väisänen kertoo.
Nykyisin Modou Sarr on Apu-Pakun gambialaisen sisaryhdistyksen varapuheenjohtaja.
   – Siellä puutetta on kaikesta. Kysyin Modoulta, miten voisin parhaiten auttaa heitä. Hän sanoi, että tuo meille paku.
   Gambialaisessa kaupungissa pakettiauton omistaminen tarkoittaa keinoa ansaita rahaa. Autosta saa helposti muokattua ”geli gelin”, paikallisen minibussin, jolla voi kyyditä kaupunkilaisia ja tienata elannon.
   – Mun piti vaan hommata paku, mutta koko homma paisui, Väisänen muistelee.

Kulttuurit kohtaavat
kantapäiden kautta

Kaksi vuotta myöhemmin Väisänen perusti Apu-Paku yhdistyksen, ja ajoi ystäviensä kanssa ensimmäisen pakettiauton Gambiaan vuonna 2010.
   – Maksoin sen omasta pussistani. Se oli vanha Laitilan palokunnan henkilönkuljetusauto. Vuoden 85 mallilla oli ajettu vain 85 000 kilometriä, johon tuli ajomatkalla 15 000 kilometriä päälle.
   Ensimmäisellä matkalla tavoitteet olivat taivaissa, mutta kuukausi kylässä kului pääosin luottamuksen rakentamiseen paikallisten ja suomalaisten välille.
   Suomalaisten omaan työhön perustuva avustustoiminta oli uutta myös kyläläisille.
   – Alussa oli taka-ajatuksia. Sut nähdään siellä vain kävelevänä pankkina. Gambiassa on totuttu siihen, että valkoinen mies tulee ja lyö rahat tiskiin. Mutta me tulimme sinne tekemään työtä rinta rinnan paikallisten kanssa.
   Pakau Penkussa asuu 41 talokuntaa, joiden yhteinen neuvotteluelin on kylätoimikunta. Kehittämispäätökset tehdään toimikunnassa, kylän vanhimman neuvoja kuunnellen.
   Väisänen oppi, että kylässä pienestäkin asiasta täytyy neuvotella.
   – Kylässä on tietty järjestys, jonka mukaan asioita kerrotaan eteenpäin. Joskus joku tuli jälkeenpäin sanomaan, että miksi sinä kerroit asian sille, etkä ensin tälle henkilölle.

Ei kuin
Störmsössä

Viime marraskuussa Väisänen ja yhdeksän muuta vapaaehtoista lähtivät uudelleen Pakau Penkuun. He ahtautuivat kahteen pakettiautoon avustustavaroiden sekaan. Kyydissä oli muun muassa musiikkivälineitä, pulpetteja ja koulutarvikkeita.
   Matkalla asiat eivät sujuneet kuten Strömsössä. Molemmat pakut hajosivat jo Euroopassa, mistä johtuviin ylimääräisiin kustannuksiin ei oltu varauduttu.
   Rahaa nuoret keräsivät musisoimalla suurkaupunkien kaduilla, mikä venytti matkaa yli kuukaudella. Toinen auto jouduttiin lopulta myymään Saksassa ja toinen autoista saatiin kuljetettua rahtina Gambiaan.
   Laivassa huono onni jatkui. Satamassa pakusta vietiin puolet avustustavaroista. Varkaat olivat osanneet valita tarvitsemansa: autosta katosivat läppärit, bassovahvistin ja soittimia. Koulutarvikkeet eivät onneksi kelvanneet varkaille.
   Kolme vapaaehtoista lensi Saksasta suoraan Gambiaan. Muut lensivät Marokkoon ja matkasivat sieltä peukalokyydillä perille.
   – He eivät uskoneet, että me tulemme enää takaisin, Väisänen kertoo.
Hän tarkoittaa, että gambialaiset ovat tottuneet turhiin lupauksiin.

Fyysinen
koitos

Toisella reissulla suomalaiset tunnettiin ja yhteistyö paikallisten kanssa sujui helpommin.
   Päivät olivat fyysisesti raskaita ja sisälsivät monenlaista työtä. Aamulla ensimmäiseksi oli tehtävä aamiainen, nuotiolla. Hedelmäfarmin kastelu aloitettiin ennen aamuyhdeksää.
   Asuinrakennuksia varten tehtiin päivällä mutablokkeja. Rakennuksien teko käsityönä vaati monia käsipareja ja yhteistyökykyä. Muutama vapaaehtoinen nosti kaivosta vettä lihasvoimin, toiset kantoivat sen. Osa sekoitti massaa ja osa teki sekoituksesta muotilla talonrakennuselementtejä. Mutablokkitalkoisiin osallistuivat myös kyläläiset.
   Koulua rakennettiin yhteisvoimin kestävämpiä sementtiblokkeja valaen.
   Vaikka rakennuksen on suunnitellut suomalainen arkkitehti, se rakennettiin paikallisen tietotaidon mukaan. Keskinäinen oppiminen on Apu-Pakun toiminnan ydin.
   – ”Each one teach one”, Väisänen kertoo järjestön motoksi. Englanninkielisellä sanonnalla hän tarkoittaa, että jokainen voi oppia toiselta ja jokaisella on jotain annettavaa myös muille.
   Vasta illalla, pimeän tullen työt lopetettiin ja kokoonnuttiin nuotiolle tekemään illallinen.

Oma maa mustikkasoppa,
muu maa mansikkakeitto

Matkoilla Väisänen on oppinut paljon kulttuurien välisistä eroista, rakentamisesta, rakkaudesta ja uskosta, sekä pelon voittamisesta.
   – Minulla oli pelkoja siitä, ettei reissussa pärjää. En onneksi uskonut siihen, mitä ihmiset sanoo. Uskoin korkeampaan.
   Gambiassa Väisäselle avautui uudella tavalla ”tieto on valtaa” -sanonta.
   – Jos joku tietää, miten tehdä kaivo, se haluaa pitää tiedon itsellään, koska sillä ansaitsee rahaa.
   Väisäsen mielestä positiivista gambialaisessa kulttuurissa on vanhemmuuden kunnioittaminen.
   – Nehän ovat eläneet kaikki nämä tunteet. Gambiassa kylän vanhin ohjasi kylää lempeydellä ja viisaudella koko kylän parasta ajatellen. Ei yksilönä, vaan yhteistä hyvää silmälläpitäen. Kyseessä oli ennemminkin viisaus kuin vallankäyttö.
   Negatiivisena Väisänen kokee sen, että suunnitelmista puhutaan paljon, mutta teot jäävät usein toteutumatta.
   – Arvostan kotimaassa ihmisten suorasukaisuutta. Mitä sanotaan, se pidetään.
   Suomalainen yhteiskunta on pitkälle järjestäytynyt, millä on Väisäsen mukaan myös negatiivisia sosiaalisia vaikutuksia. Yhteiskunnan monimutkaisuudessa moni nuori on hukassa.
   – Täällä nuorilla on niin paljon mahdollisuuksia. Sokaistutaan. Jo niin nuorena pitäisi tietää, mitä halutaan, ja pitäisi erikoistua sen mukaan.
   Toiseksi syrjäytymisen syyksi Väisänen nostaa suomalaisten nauttiman huonon ravinnon.
   – Syödään tosi myrkytettyä ruokaa, kuten einesruokaa, joka tekee ihmisistä apaattisia. Monet kaverit Puolangalla ei usko tätä, kun yritän sanoa.

Nuorilta
nuorille

Väisänen mainitsee Apu-Pakun yhteydessä usein termin omaehtoinen avustustoiminta, millä hän tarkoittaa, ettei järjestö saa rahallista julkista tukea.
   Yhdistys on kerännyt avustusvarat Afrikka-bileitä järjestämällä ja kerännyt tavaralahjoituksia julkisilta organisaatioilta ja yksityisiltä toimijoilta, kuten yrityksiltä.
   – Junnut ovat maksaneet tapahtumien liput. Siitä olen tosi iloinen, että nuoriso maksoi sen koulun. Se koulu on nuorilta nuorille.
   Väisänen kritisoi valtioiden nimissä tehtyä kehitysyhteistyötä, jossa auttaminen liitetään nationalismiin. Väisänen puhuu valkoisen miehen pahoinvoinnista.
   – Me ei laiteta kyläläisiä heiluttamaan Suomen lippua. Maailmankansalaisia me ollaan kaikki.

Vain terve voi
parantaa maailmaa

Kesän Väisänen vietti Oulussa. Hän pesi kattoja painepesurilla ja teki musiikkia.
   – Tein ennen reissua jo pesäeroa yhdistyksen pyörittämiseen. Nyt täytyy antaa itselle aikaa. Rupean työstämään itseäni ja huolehtimaan terveydestäni. Ilman terveyttä ei ole mitään.
   Haaveilua hän ei silti hautaa.
   Apu-Paku yhdistyksen toimintaa on tarkoitus kehittää ja laajentaa kotimaahan.
   – On mietitty esimerkiksi, että ruvetaan jakamaan soppatykeillä ruokaa dyykatuista aineksista, Väisänen kertoo.
   Oman henkilökohtaisen elämänsä osalta Väisäsen unelmoi asumisesta luonnonmateriaaleista rakennetussa ekokyläyhteisössä, joka elää omavaraisuusperiaatteella. 16-vuotiaana Puolangalta keskisormi pystyssä -asenteella Ouluun muuttanut Väisänen olisi valmis palaamaan kotiseudulleen.
   – Omia juuria olen oppinut arvostamaan ja puhdasta luontoa. Sitä, että kun astun ovesta ulos, niin jotain muuta on vastassa kuin betonia.
   Ennen ekokylää tai muita suuria hankkeita Väisänen keskittyy pienempiin rakennusprojekteihin.
   Puolangalla työn alla on kierrätysmuovista rakennettu viherhuone sekä äidin haaveen toteuttaminen, kivikirkon rakentaminen.

Miten Apu-Paku toimii?
• Apu-Pakulla on parikymmentä jäsentä sekä useita vapaaehtoisia, jotka eivät ole varsinaisia jäseniä.
• Järjestöllä ei ole palkattua henkilöstöä. Kaikki työ tehdään vastikkeetta.
• Reissuilla jokainen vapaaehtoinen maksaa omat matkat, majoituksen ja ruoat.
• Jäseneksi pääsee maksamalla viiden euron jäsenmaksun.
• Lisätietoja: pakullagambiaan@gmail.com

MARJO HÄKKINEN

Artikkeli on osa lehteä 29/2012