Olemmeko kiittämätön kansakunta?

4.9.12

”Yksi asia on varma: Euroopan asema ei tule olemaan entisensä.”
   Näin totesi presidentti Sauli Niinistö jokin aika sitten. Presidentin mielestä ei ole ollenkaan selvää, miten eurooppalainen elintaso ja elämänmalli kyetään jatkossa säilyttämään.
   Presidentin sanoista nousee kylmä rinki. Eurooppa ja Suomi ovat liukumassa kohti taloudellista tuhoa. Mitä se voi Suomelle merkitä? Katoaako suuri osa siitä hyvästä, jonka olemme vuosisatojen aikana rakentaneet? Tulevatko köyhyys ja rospuutto?
   Olemme luulleet, että kukoistus on itsestäänselvyys. Ei ole. Kehitys ei ole välttämättä edistystä. Takapakki on realistinen mahdollisuus.
   Mikään kansakunta tai sivilisaatio ei kestä ikuisesti. Yhdysvallatkin menettää joskus ykkösasemansa. Elämä ei ole Star Trek -sarja, jossa neuvokkaat miehet ja naiset välttävät viime tipassa tuhon käyttämällä kylmää järkeä. Ihmiskunta on kautta historiansa kulkenut katastrofista toiseen, koska järkeä ei ole käytetty.
   Joku on jo uhannut, että talouden romahdettua markkinavoimat ottavat vallan. Toinen taas väittää, että demokratia on vain pieni välivaihe ihmiskunnan historiassa. Suomessakin nähdään huolestuttavia piirteitä. Eri yhteiskuntaluokat eivät seurustele keskenään kuten ennen. Ennen jahtiporukoissa herrat ja duunarit juttelivat tulilla sulassa sovussa ja paransivat maailman.
   Yhteiskuntaluokkien jyrkkä jako ei tiedä hyvää millekään valtiolle. Se voi olla yksi tekijöistä, jotka rikkovat kriisitilanteessa yhteiskuntarauhan. Juuri yhteiskuntarauhan rikkoutumista pitää Suomessakin kaikin keinoin välttää.
   Rauha on säilynyt kenties siksi, että maassamme on varaa maksaa sosiaalitukea. Yhteiskunnassamme on vallinnut reiluus. Siksi lamaan pitää mennä käsi kädessä kaikkia kansalaisia puolustaen.
   Suomi on fantastisen hyvä maa. Katsommeko me muutaman vuosikymmenen kuluttua tähän aikaan ja pidämme sitä kulta-aikana? Kadummeko, kun emme osanneet kiittää kaikesta siitä hyvästä minkä saimme? Olemme valittaneet asioista, jotka maailman mittakaavassa ovat mitättömiä.

PEKKA HELIN

Artikkeli on osa lehteä 28/2012