Yhteen lassotut

19.9.12

Oulunsalossa asuvat Marjaana ja Osmo Lassi löysivät toisensa keski-iässä. Sen jälkeen yhdessä on selvitty syövästä ja sydäninfarktista, ja miehen alkoholitaustastakin pystytään puhumaan avoimesti. Rikkautta parin elämään tuo kypsillä vuosilla saatu lapsi.

Tämä mies ei unohda koskaan vaimonsa syntymäpäivää! Puoliso saa silloin lahjan lisäksi itse tehtyä täytekakkua, ja joskus mennään ulos syömäänkin.
   Osmo Lassin henkilökohtaisessa allakassa sama lokakuun kahdeksas on nimittäin myös tarkkaan markkeerattu päivä. 19 vuotta sitten mies laittoi pisteen viinankatkuiselle juhlinnalleen, ja kiersi pullon korkin kiinni. Jo armeija-aikana alkanut humalahakuinen juominen vaihtui hitaaseen toipumistiehen. Toipuminen jatkuu yhä, nyt käsi kädessä ja yhdessä vaimon, Oulun seurakuntien lapsityönohjaajana työskentelevän, Marjaanan kanssa.

Viina vei
nuoren miehen

Osmo Lassi kasvoi oululaisessa suurperheessä, johon kuuluivat äiti, isä, vanhempi sisko sekä täti ja mummo.
   – Vaikka meitä oli paljon, olin ujo ja arka kaveri, kärsin siitä paljon jo kansakoulussa, ja tämä näkyi syrjään vetäytymisenä.
   Perheen isä oli reissutöissä ja sairastui aivohalvaukseen 46 vuoden iässä, minkä seurauksena hän menehtyi Osmon ollessa 13-vuotias.
– Otin armeijan aikana ensimmäisen humalani. Viina toi itsevarmuutta, ja siitä se lähti, Osmo muistelee.
– Neljä naisihmistä kotona eivät hyväksyneet juomistani, minun piti ottaa salassa, sekin oli raskasta. Ryyppäämiselläni ei ollut mitään pohjaa, join niin paljon kuin viinaa riitti.
   Osmo perusti myöhemmin perheen ja sai kaksi tytärtä. Avioliitto kariutui kuitenkin miehen alkoholiongelmaan ja humalassa räyhäämiseen. Joskus virkavalta kutsuttiin hätiin, ja Osmo uhmasi poliisiakin.
   – Vihdoin vaimo kyllästyi ja haki eroa, jonka jälkeen 7- ja 10-vuotiaat tytöt jäivät hänelle. Olin katkera avioerosta, se oli kuolemaakin pahempaa. Kostin tavallaan lapsille, ja kuitenkin kärsin itsekin käyttäytymisestäni.

Raitistuminen
ryhmän tuella

Osmon kujanjuoksu kesti 25 vuotta, kunnes eräänä maanantaiaamuna tuli pysähdys.
   – Olin ryypännyt koko kesälomani, vielä edellisenä iltana ennen töihin paluuta istuin ravintolassa myöhään. Kun maanantaiaamuna ajoin työpaikalle, tajusin yhtäkkiä, että alkoholia oli veressäni niin paljon, että kortti olisi voinut mennä, ja työpaikkakin saman tien.
   – Työ oli minulle aina tärkeä asia, ja tein sen tunnollisesti, Osmo kertoo.
   Pysäystä seuraavalla viikolla mies tarttui puhelimeen ja soitti alkoholisteja auttavaan numeroon tiedustellen varovasti, olisikohan hänellä mahdollisesti viinaongelma. Langan toisessa päässä oleva henkilö kehotti Osmoa tulemaan itseapuryhmään, jonne mies rohkenikin.
   – Vastaanotto oli lämmin, ja kaikki kertoivat avoimesti omaa tarinaansa.
   Osmo löysi paikkansa ryhmässä, ja pitkään kerinyt paha olo alkoi purkautua porukan turvallisessa ilmapiirissä. Ryhmästä muotoutui pian osa miehen elämäntapaa ja rytmiä, ja sitoutuminen toimintaan on nyt kestänyt jo 19 vuotta.
   – Osallistun edelleen säännöllisesti kokoontumisiin. Perhe on kuitenkin minulle tärkeä, ja sitä en halua omilla menoillani laiminlyödä, Osmo lisää.
   Raittius ei ole miehelle itsestäänselvyys, vaan monien muiden tavoin hän on oivaltanut, että taudista voi toipua, mutta alttius säilyy.
   – Osa meidänkin ryhmään tulleista on retkahtanut juomaan, mutta moni onneksi palaa. On hienoa, että on aina tervetullut takaisin.
   Osmon raitistuttua murrosikäiset tyttäret siirtyivät isän luo asumaan.
   – Olen pyytänyt juomistani ja käytöstäni anteeksi tytöiltäni. Toinen heistä sanoo, että anteeksi olen antanut, mutta unohtaa en voi koskaan.

Ensikohtaaminen
sinkkuleirillä

Noin neljätoista vuotta sitten Vaasassa asuva neiti-ihminen ja paikallisen seurakunnan päiväkerhon toiminnanohjaajana työskennellyt Marjaana, tyttönimeltään Näsänen, osallistui Kalajoella järjestettävälle seurakunnan sinkkuleirille.
   – Olin mukana työntekijänä, yhdessä silloisen seurustelukumppanini kanssa.
   Myös Osmo Oulusta saapui leirille, avoimin ja odottavin mielin. Hän oli henkisesti kypsynyt löytämään itselleen kumppanin. Osmo oli työstänyt aiempaa vaikeaa suhdettaan vastakkaiseen sukupuoleen, ja oppinut kertomansa mukaan paljon kokemastaan.
   – Olin ollut läheisriippuvainen ja tullut taloudellisestikin hyväksikäytetyksi. Oivalsin kuitenkin jossakin vaiheessa, ettei kaikki naiskuvioissani mennyt ”niin kuin Strömsössä”, mies naurahtaa.
   Hän opetteli sanomaan kielteisiin asioihin ”ei”. Tanssikurssin käyminen auttoi myös lähestymään naisia selvin päin.
   Kalajoen leirillä Osmo ihastui Marjaanassa oitis naisen pirteyteen ja iloiseen nauruun. Omalla tahollaan seurustelevan Marjaanan hälytyskellot eivät vielä tässä vaiheessa ollenkaan soineet. Osmo piti seurakunnan sinkkutoimintaa hienona kokemuksena, ja ryhtyi muutaman muun kanssa puuhaamaan vastaavaa aktiviteettiä Ouluun.
   – Löimme hynttyyt yhteen diakoniatyöntekijä Johanna Kerolan kanssa, ja yhteisistä ideoista sukeutui Oulun seurakuntien sinkkutoiminta syksyllä 1999.
   – Ensimmäiseen kokoontumiseen tulvi väkeä niin paljon, ettei mukaan meinannut mahtua!

Ollako vai
eikö olla?

Vielä silloin Vaasassa asuva Marjaana kävi Oulussa aika ajoin tapaamassa siskonsa perhettä. Lapset toivoivat tätinsä muuttavan lähemmäksi.
   – He olivat rukoilleetkin asian puolesta, ja Raamatussa kerrotaan, että Jumala kuulee pienten rukoukset, Marjaanaa hymyilyttää.
   Oulun seurakunnissa avautui lapsityönohjaajan virka, Marjaana pisti paperit vetämään, ja tuli omaksi yllätyksekseen valituksi.
   – Ihmettelin Jumalalle, että mitäs tämä nyt on, kun silloinen seurustelukumppanini asui Keski-Suomessa! Nyt sinä heität minut siis Ouluun, en ymmärrä tätä ollenkaan, mutta menen kuitenkin, nainen muistelee.
   Silloinen seurustelusuhde loppui hiukan myöhemmin, ja Marjaana saatiin houkuteltua mukaan Oulun seurakuntien sinkkujen jouluaterialle. Osmoa kyseltiin myös mukaan, ja mies suostui, kun kuuli Marjaanankin tulevan.
   – Istuimme tulomatkalla vierekkäin bussissa, ja minä ripitin Osmoa, että kyllä sinun nyt pitäisi selvittää nuo naisasiasi, Marjaanaa naurattaa.
   – Soitin seuraavana aamupäivänä, ja kerroin, ettei minulla mitään naissotkuja ole, Osmoakin onnikassa käyty keskustelu huvittaa.
   Miehen avoin kiinnostus pelotti Marjaanaa, ja hän oli vankasti sitä mieltä, ettei ryhdy millekään entisen alkoholistin kanssa.
   – Olen itse kasvanut perheessä missä isä joi, ja tiedän mitä se on. Ajattelin siis, etten ikinä sido itseäni alkoholistiin. Minua pelotti!
   Marjaana ja Osmo tapasivat jouluaterian jälkeen vielä muutaman kerran, ja kävivät syvällisiä keskusteluja.
   – Joulukuun alkupuolella päätimme kuitenkin minun toiveestani rauhoittaa tilanteen ja sovimme, ettemme edes soittele. Mutta lupasimme rukoilla asian puolesta, Marjaana kertoo.

Tahdon
yhteiselle matkalle

Välimatkan ottaminen ja keskustelu äidin kanssa käänsi lopulta Marjaanan kelkan.
   – Menin joulunviettoon Kuhmoon ja viimeisenä iltana kerroin äidilleni tilanteesta sekä edessäni olevasta päätöksen paikasta. Ajattelin, että entisen alkoholistin vaimona tämä neuvoisi, että älä, tyttöhyvä missään tapauksessa lähde sellaiseen. Hän totesikin, että ”eihän se ota jos ei annakaan”.
   Marjaana oli ymmällään, mutta vähitellen hänen asenteissaan tapahtui käänteentekevä muutos.
   – Halusin luottaa ja uskoa, että Jumala vaikuttaa minussa tahtomiseen ja tekemiseen. Sen jälkeen olin jälleen valmis kohtaamaan Osmon, ja huomasin jopa kaipaavani häntä.
   Parin yhteinen sävel löytyi varsin nopeasti, riemuvuodenvaihteen 2000 rakettien räiskeessä alettiin seurustella, kihlat hankittiin maaliskuussa, ja hääkakkua päästiin leikkaamaan saman vuoden heinäkuussa.
   – Noin sata vierasta oli läsnä, ja pastori Tarja Korpela siunasi liittomme.
   Erityisen upeana Marjaanan mieleen on jäänyt vihkitilanteessa seurakunnan kanssa vietetty ehtoollinen, ja alttarilla vaihdetut monet lämpimät katseet ja hymyt.
   – Tuli sellainen tunne, että ystävät saattelevat meidät ilolla yhteiselle matkallemme.

Koettelemuksia
ja ilonaiheita

Niin Osmolle kuin lapsettomalle 38-vuotiaalle Marjaanalle oli alusta pitäen selvää, että liittoon saisi tulla lapsia, mikäli olisi tullakseen. Tuore aviopari sai kuitenkin monta suruviestiä, ennen kuin Marjaana lopulta synnytti terveen pojan vuonna 2004.
   – Koin kolme keskenmenoa vuoden sisällä, ja samoihin aikoihin isänikin kuoli, se oli todella rankkaa aikaa, Marjaana muistelee.
   Kun tieto uudesta raskaudesta tuli, ikään kuin Taivaan Isän joulupakettina vuonna 2003, kului vain kuukausi, kun Osmolla todettiin eturauhassyöpä.
   – Jäin sairaslomalle, ja yhdessä jännitettiin ja pelättiin, menisikö tämäkään raskaus loppuun asti. Osmon eturauhassyöpä saatiin hoidettua leikkauksella, kuitenkin sillä seurauksella, ettei yhteisiä lapsia enää saataisi.
   – Odotusaikani meni hyvin, ja Erkki syntyi syksyllä. Hän on meille todellinen taivaan lahja, Marjaana iloitsee.
   Uutta jobinpostia perheelle tuli pari vuotta sitten, kun Osmo sai sydäninfarktin.
   – Tämä oli pahempaa kuin syöpä, kun nimittäin ihmisen kone alkaa yskiä, siinä on helposti loppu lähellä, Osmo toteaa.
   Välillä mieheen iski kuolemanpelkokin, mutta usko Jumalaan ja Hänen huolenpitoonsa auttoivat vaikeimman yli.

Perheen
yhteinen maali

Marjaana ja Osmo myöntävät, että välillä jaksaminen on ollut tiukoilla. Rankkojen koettelemusten keskiössä kumpikin puoliso on tarrautunut ajatukseen, ettei elämässä mikään ole sattumaa, vaan molemmille jo pyhäkoulussa tutuksi tullut taivaallinen Paimen on ohjaksissa, ja luotsaa tavalla tai toisella karikoiden yli. Yhdessä läpikäydyt vaikeat asiat ovat kypsyttäneet henkisesti, ja lähentäneet puolisoita toisiinsa.
   Säännöllisen epäsäännöllisesti Lassien kotona Oulunsalossa kokoontuva raamattupiiri on kummallekin arjen keskellä tärkeä ja hoitava pysähdyshetki.
   Leipätyöstään eläkkeellä oleva Osmo saa sisältöä päiviinsä muun muassa toimimalla vertaisryhmäohjaajana paikallisessa eturauhassyöpään sairastuneiden miessakissa, ja arkirutiineihin kuuluvat myös koti-isän velvollisuudet. Yhteisen lapsen syntymä oli Osmollekin merkittävä uuden alku ja kasvun paikka.
   – Sain vielä mahdollisuuden olla isä, se on hienoa, kun nuorempana viina sotki kaiken.
   Marjaana antaa kiitokset siipalle, joka huolehtii pikkumiehen kouluun viemisen ja hakemisen. Osmon kauhanvarresta syntyvät myös maukkaat ateriat, joiden tuoksu tervehtii eteisessä töistä kotiin palaavaa vaimoa. Ulko-oven vieressä seisoo jalkapallomaali, joka kielii isän ja pojan yhteisestä urheiluharrastuksesta.
   – No onhan se vähän minunkin juttuni, Marjaana lisää ja virnistää.

MARJA BLOMSTER

Artikkeli on osa lehteä 30/2012