Avoinna erilaisuudelle

24.10.12

Syyskuussa Helsingin Tuomasmessussa kirjailija, toimittaja Kaisa Raittila puhui:
   ”Itseni kurittamisen, moittimisen ja puolustamisen sijaan nostan katseeni oman napani yläpuolelle, toiseen ihmiseen. Mitä lähemmäs päästän hänet, sitä lähemmäksi minua käy Kristus hänessä. Ei minulla ole muuta Jumalan kuvaa kuin toinen ihminen …”

Pelottelun
kulttuuri vallalla

Kaisa Raittila sanoo vierastavansa uhkakuvilla pelaamista. Poliitikot varoittavat: jos Kreikkaa ei auteta, koko maailmantalous alkaa heikentyä. Iltapäivälehdet julistavat vuoroin kuuman kesäsään ja tulipalopakkasten olevan merkkejä maailmanlopusta. Jos syöt väärää ruokaa, sairastut, terveysvalistajat vihjaavat.
   – Myös uskonnossa viljellään uhkia: jos et usko niin kuin Jumalan lapsen kuuluu, et pelastu. Jos et elä niin kuin opetamme, joudut kadotukseen.
   Raittila kysyy, onko uhkakuvien piirtäminen – maailman pahuus – ristiriidassa sen kanssa, että kristityt uskovat elävänsä Jumalan luomassa maailmassa.
   – Eihän elämää tarvitsisi pelätä enkä itse edes jaksa elää jatkuvan pahan pelossa. Haluan olla rehellisesti avoin kaikille elämän ilmiöille ja ehkä hämmästellä: tällaistakin maailmaan mahtuu. Seuraava kysymykseni on, mikä minun paikkani on siinä, mikä elämässä on totta.

Taistelija
ihmisarvon puolesta

Kaisa Raittila vieraili lokakuun alussa Haukiputaalla ja Kiimingissä puhumassa dalitien eli kastittomien elinoloista Intiassa ja sen naapurimaissa.
   Hän matkusti parisen vuotta sitten Nepalissa. Jo matkaa ennen Raittila oli ollut perustamassa Suomeen Dalitien solidaarisuusverkoston tukiyhdistystä.
   Nepalissa hän kuuli lisää dalitien syrjinnästä. Julma kastisyrjintä pakotti Raittilan ihmisoikeustyöhön.
   Kaisa Raittila valittiin Tulkaa kaikki -liikkeen listoilta edellisissä seurakuntavaaleissa Helsingin seurakuntayhtymän luottamushenkilöksi.
   Kun hänestä tuli vuotta myöhemmin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja, eräässä lehtijutussa todettiin Raittilan unelmien kirkon tekevän työtä oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon puolesta.

Ilojen ja surujen
yhdistämät ihmiset

Kaisa puhuu avoimuuden välttämättömyydestä. Hän toivoo suojautumisen sijaan kääntymistä uutta kohti.
   – Tarvitseeko kaikkia aina ymmärtää. Tärkeintä on elää ihmisten kanssa yhdessä. Hidas kääntyminen toisia kohti alkaa, kun sisäistän alkeet: jos minulla on oikeus, täytyy toisellakin olla. Ilot ja surut ovat ihmisillä samat. Voimme jakaa niitä keskenämme.
   Raittila haluaa pitää esillä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kysymyksiä. Hän ajattelee, että asioista täytyy jaksaa puhua kirkossa toiston uhallakin, vaikka monia aihe jo väsyttääkin: eikö jo voitaisi puhua muusta?
   Muutos vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, Kaisa on todennut.

Miksi pitäisi
olla muita parempi?

Raittila vierastaa kristillisyydessä olevaa tapaa tietää toisten puolesta, mikä heille olisi hyväksi. Oma tietäminen sanotaan myös empimättä ääneen.
   ”Vaikka vielä äsken oltiin jokseenkin samalla viivalla ja kumpikin oli heikko omalla tavallaan, toisesta tulee yhden vääryyden tehtyään pohjiaan myöten paha ja minusta se puhtoinen, joka ei olisi koskaan voinut tehdä samoin. Kun Jeesus heilauttaa synnintekijälle huolettomasti kättään ja sanoo, ettei haittaa, aloita uudestaan, se on paremman ihmisen mielestä halpaa armoa”, Kaisa Raittila on todennut eräässä tekstissään.
   – Mitä varten ihmisellä on niin suunnaton tarve olla toista parempi? hän kysyy.
Raittila on huomannut, että uusi ja erilainen saa ihmiset kirkon piirissä helposti puolustuskannalle ja jopa tuntemaan, että erilainen ajattelu horjuttaa oman uskon perusteita.

Opettelua
luottavaisuuteen

Elokuussa edesmennyt virsirunoilija ja kirjailija Anna-Maija Raittila on Kaisa Raittilan täti. Kaisa haluaa muistaa Anna-Maijasta ennen kaikkea hänen kannustavan puheensa, joka ei sisältänyt moralisointia.
   – Anna-Maija toisti usein lausetta: Ai kuinka ihanaa! Hän ei koskaan halunnut sammuttaa innostunutta ihmistä. Anna-Maijalla oli myös itsellään kyky innostua asioista ja heittäytyä niihin.
   – Tuskin hän ilman tätä lahjaa olisi jättänyt työtään opettajana ja ryhtynyt eräänlaiseksi rautaesiripun rikkojaksi Unkarissa ja Romaniassa.
   Kaisa kertoo tädistään, joka kuljetti hameensa helmoissa ja vaatimattomissa nyssyköissään kristillistä kirjallisuutta autioissa huoneissa kynttilänvalossa kokoontuvalle hiljaiselle vastarintaliikkeelle Unkarissa.
   – Anna-Maija näki, että ilman paloa ei synny mitään suurta ja uutta. Haluaisin, että vilpittömän luottavainen asenne elämää kohtaan olisi periytynyt myös minulle. Mutta ilman harjoittelua en osaa tällaista ”kyllä herra pitää huolta” -asennetta.

Lapsuus lestadiolaisessa
elämänpiirissä

Kaisa Raittilan isä oli Helsingin yliopiston kirkkohistorioitsija Pekka Raittila. Kaisa muistaa isänsä lyhyen työpätkän Ruotsin puolella Tornionjokilaaksossa ja perheen vierailut Ylitorniolla.
   – Voin palauttaa mieleeni jokivarren maisemat, mutta en voi sanoa, että maantieteellisesti pohjoinen olisi minulle tuttua maisemaa. Sen sijaan pohjoisen uskonnollisuus, lestadiolaisuus, kuului lapsuuteeni kotiin.
   Pekka Raittila erotettiin lestadiolaisesta liikkeestä 1960-luvun alun hajaannuksen seurauksena. Se merkitsi Raittilan perheessä eroa rakkaasta yhteisöstä ja monista tärkeistä ystävistä. Kaisa menetti kaksi kummiaan, joihin hän on vasta aikuisena ryhtynyt rakentamaan uudelleen suhdetta.
   – Kun tapaan lestadiolaisia, tunnen heidän kanssa eräänlaista kotiseutuhenkeä, saman maan kansalaisuutta. Mutta väite, että juuri vanhoillislestadiolaisilla olisi muita kirkkaampi käsitys oikeasta uskosta, tuntuu minusta erikoiselta.

Kristilliset fraasit
helppoa lohdutusta

Kaisa Raittila kirjoittaa työkseen: hän on kirjoittanut kirjoja ja lukemattomia hartaustekstejä. Kaisa toivoo, että hän kykenisi pohtimaan teksteissään elämän suuria kysymyksiä tavalla, johon lukija voisi samaistua.
   – Haluan kirjoittaa ja puhua asioista niin, että ihmiset saavat kirjoituksistani voimia sellaisiin hetkiin, kun elämä ei ole mennyt niin kuin sen piti vaan pakottaa pikemminkin kysymään, mitä mieltä tässä kaikessa on.
   – Murheen päiviin kristillinen fraseologia ja lauseparret eivät vakuuta. Kirjoitan paljon ikään kuin itselleni: mikä minua lohduttaisi juuri nyt?
   Syksyisen Tuomasmessun saarna Helsingin Agricolan kirkossa loppui Raittilan sanoihin: ”Läheisyyttä tunnetaan siellä, missä laskelmoija ottaa riskin ja itsensä suojelija raottaa yksityisyytensä verhoa. Siellä, missä jatkuvasti äänessä oleva suostuu kuuntelemaan ja missä ei tarvitse hävetä sitä, millainen on. Läheisyys ei ole siistiä ja hillittyä. Se suostuu riitaan, koska riita pukee tunteita sanoiksi. Se suostuu ratkaisuun, vaikeaankin, koska ratkaisu rauhoittaa tunteet. Se suostuu sovintoon, koska ilman sitä ei voi elää.”

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 35/2012