Katja Kiiskinen: Lasten kanssa juttusilla

3.10.12

Lasten kanssa juttusilla

Juttelin taannoin erään kolmasluokkalaisen tytön kanssa.
   Tyttö: ”Minulla liikkuu hammas.”
   Minä: ”Aijaa. Käykö teillä aina hammaskeiju, kun sinulta irtoaa hammas?”
   Tyttö katsoo minua, pyöräyttää silmiään ja toteaa, ettei hammaskeijuja ole olemassakaan.
   Minä: ”Mitä? Ei ole hammaskeijuja? Kohta varmaan sanot, ettei joulupukkiakaan ole olemassa!”
   Tyttö kertoo hyvin tietäväisenä, että kyllä joulupukki on olemassa, mutta se, joka jouluna tuo lahjoja, ei ole oikea joulupukki.
   Tyttö: ”Se on aina joko iskä, naapuri tai joku muu sukulainen, yleensä mies. En ole nähnyt naista joulupukkina.”
   Kysyn, mistä tyttö tietää, ettei kyseessä ole oikea joulupukki.
   Tyttö: ”No kun yhtenäkin jouluna setä selitti, että unohti radion töihin. Se aikoi käydä hakemassa sen, että voitaisiin kuunnella joululauluja. Sitten just kun se oli poissa, niin tuli joulupukki, joka näytti ihan samalta kuin se setä.”
   Mitä tuohon pitäisi sanoa? En ymmärrä lasten ajatuksenjuoksua, enkä osaa keskustella heidän kanssaan.
   Saman tytön kanssa keskustelin myöhemmin uudesta takistani.
   Tyttö: ”Sulla on hieno takki.”
   Minä: ”Kiitos, minäkin tykkään. Uskalsin vihdoin ostaa punaisen. Aiemmin olen aina päätynyt mustaan, kun se on niin helppo. Käy kaiken kanssa.”
   Tyttö katsoo mietteliäänä ja on hetken hiljaa. Sitten hän toteaa menevänsä isänsä luo, ja lähtee.
   Niin, minä en vain osaa.
   Aina kun yritän, puhun liian lapsellisia juttuja, jolloin lapsi pitää minua idioottina. Tai sitten puhun liian aikuisia juttuja, jolloin lapsi ei käsitä ja pitää minua tylsänä aikuisena.
   Juttukeikoilla tulee silloin tällöin vastaan tilanteita, joissa haastateltavana on lapsi. Se vaatii kikkailua. Pitäisi kysyä sellaisia kysymyksiä, joihin ei voi vastata ”joo”, ”ei” tai ”ihan kivaa”. Kysymykset eivät silti saisi olla liian vaikeasti muotoiltuja.
   Muistuu mieleen television uutispätkä, jossa toimittaja kyseli pikku-Annilta tämän suosikkieläimestä.
   Anni: ”Suosikkieläin on pupu.”
   Toimittaja: ”Ootsä silittäny pupua?”
   Anni: ”E.”
   Toimittaja: ”Ootsä käyny kattomassa tuolla noita pupuja?”
   Anni: ”E.”
   Toimittaja: ”Ootsä menossa?”
   Anni: ”E.”
   Noh, en sentään ole ainoa, jolta lasten kanssa kommunikointi ei suju.

KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 32/2012