Päivitystä lestadiolaisuuteen

10.10.12

Moniäänisyyden hyväksyminen on lestadiolaisen liikkeen säilymisen elinehto, Oulussa järjestetyssä Laestadius-seminaarissa todettiin.

Lestadiolainen yhteisö voi säilyä vain, jos se uusiutuu; muuttuu maailman mukana. Näin väittävät Lapin yliopiston tutkija Sandra Wallenius-Korkalo ja lappeenrantalainen tutkija Mauri Kinnunen.
   Wallenius-Korkalo korostaa muuttumisen välttämättömyyttä, vaikka toteaa samalla, että erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa lestadiolaisuus nähdään liikkeenä, jossa juuri se, että mikään olennainen ei muutu, takaa yhteisön säilymisen.
   Kinnunen ja Wallenius-Korkalo puhuivat viime viikolla Oulussa järjestetyssä Laestadiuksen perintö ja perilliset -seminaarissa.

Kynnys olla eri mieltä
on madaltanut

Millaista muutosta vanhoillisles­tadiolaisuudessa olisi tutkijoiden mielestä tähdellistä tapahtua? Kinnusen ja Wallenius-Korkalon vastaukset ovat yhdensuuntaisia.
   – Toivoisin, että liike avautuisi ja moniäänisyyttä siedettäisiin aiempaa paremmin, Mauri Kinnunen toteaa ja lisää perään:
   – Moniäänisyys kuuluu jo. Voiko sitä edes enää pysäyttää? Kynnys olla eri mieltä, kynnys puhua ja nostaa asioita esille on laskenut selkeästi liikkeen sisällä.
   Kinnunen toteaa, että tällä hetkellä liikkeen johto lähinnä reagoi eteen tuleviin kriiseihin ja ärsykkeisiin, kuten keskusteluun naispappeudesta ja ehkäisykiellosta.
   – Liike tuntuu ikään kuin kelluvan julkisuuteen tulleiden tapahtumien aalloilla, kun sen pitäisi oma-aloitteisesti avautua ulospäin ja pohtia kantojaan uudelleen, hän pohtii.

Peilianalyysin
paikka

Molemmat tutkijat toteavat, että juuri lestadiolaisen liikkeen jatkuvuuden kannalta yhteisössä on katsottava peiliin ja myönnettävä kaikkiin ihmisyhteisöihin kuuluva erehtyväisyys.
   Wallenius-Korkalo iloitsee liikkeen johdon vuoden takaisesta anteeksipyynnöstä, joka koski hoitokokouksissa tapahtuneita väärinkäytöksiä.
   – Hoitokokousten seurauksena syntynyt haava saattoi lähteä parantumaan vain repimällä vuotava kohta uudelleen auki. Anteeksipyyntö antoi niille ihmisille, jotka olivat mielestään kokeneet hoitokokouksissa vääryyttä, oikeuden tuoda mielipiteensä julki.
   – Johdon pahoittelun jälkeen pahaa oloa ei voi enää kukaan asettaa kyseenalaiseksi, vaikka joku pitäisikin yhä hoitokokouksia siunauksellisina, Wallenius-Korkalo toteaa.
   Kinnunen huomauttaa, että koko hoitokokouskulttuurista olisi tarpeellista luopua, koska se pelottaa liikkeeseen kuuluvia. Ihmiset ikään kuin varmuuden vuoksi lähtevät liikkeestä ulos voidakseen noudattaa esimerkiksi kulttuuriharrastuksiaan, hän arvioi.

Pahoitteluja
tulossa ehkä lisääkin

Tutkija Mauri Kinnunen enteilee, että liikkeen johtopaikoilta kuullaan myös tulevaisuudessa anteeksipyyntöjä tai ainakin pahoitteluja menneisyyden virheistä.
   – Silloin kun koetaan, että on toimittu vääriin, virheen myöntäminen on parempi kuin vaikeneminen, hän sanoo.
   Kinnusen mukaan avautumiseen ja moniäänisyyden sietämiseen kuuluu tärkeänä se, että keneltäkään liikkeeseen kuuluvalta ei kiellettäisi hengellistä kotia jonkin epäolennaisen asian vuoksi.

Tv-kieltoa ei enää
käytännössä ole

Sanaa epäolennainen Kinnunen selventää historian avulla. Korukielto – rahan laittaminen ylellisyyksiin, kuten koruihin – oli Kinnusen mukaan ymmärrettävää lestadiolaisen liikkeen syntyaikoina 1800-luvulla, kun kaikesta oli puutetta.
   – Asioita, jotka ovat liikkeessä kiellettyjä, tulisi päivittää tähän aikaan, hän perää.
   Kinnunen lisää, että hänen näkemyksensä mukaan esimerkiksi kielteistä suhtautumista television katsomiseen ei vanhoillislestadiolaisuudessa enää käytännössä ole. Arkeen kuuluvat Internet ja tietokoneet ovat muuttaneet asennetta televisioon ja elokuviin, hän toteaa.

Kannatus hiipunut
varhaisilla ydinalueilla

Mauri Kinnunen totesi Oulun seminaarissa, että lestadiolaisuus on hiipunut liikkeen syntyalueilla.
   – Kannatuksen taantumista esimerkiksi Suomen ja Ruotsin Lapissa selittää paljolti muuttoliike, mutta onko kyse myös siitä, että liike ei ole pystynyt muuttumaan ja uudistumaan ajan mukana.
   Kinnunen väittää, että jäsenten sitoutuminen rauhanyhdistysten toimintaan on hieman vähenemässä.
   – Vaikka liikkeeseen kuulutaan, ei edistetä aktiivisesti sen toimintaa.
   Kinnusen mukaan lestadiolaiselle liikkeelle olisi tärkeää oman jatkuvuutensa kannalta se, että yhteisö ei kasvaisi pelkästään niin sanotun kasvatuskristillisyyden seurauksena vaan siihen liityttäisiin myös liikkeen ulkopuolelta.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 33/2012