Trishagion sentään!

17.10.12

Näen usein painajaisen kirkonmenoista: Istutaan ja seistään, pappi kääntyy ja vääntyy, kanttoriparka soittaa hädissään ja seurakunnan kova kundi, suntio nyppii kymmensenttiset pois.
   Painajaisessa lauletaan virsiä, jotka ovat niin ikävystyttäviä, että mieli vajoaa entistäkin enemmän horroshuoneeseen. Mutta herättävä on.
   En ole otettu kirkonmenoista. Niissä on elementtejä menneiltä vuosisadoilta kaiken maailman muinaisia kiekauksia myöten. Ne ovat muka hienoja. Katinkontit. Tylsiä ne ovat.
   Yksi kiekauksista on Trishagion, joka tarkoittaa muun muassa litaniatyyppistä esirukousta.
   Trishagion sentään!
   Ovatko teologit luoneet kirkonmenot, jonka ymmärtävät vain teologit? Jos asia on näin, on tapahtunut moka. Tavalliselle kansallehan Sanaa pitää julistaa. Kansanhan kirkon penkit tulee täyttää. Se ei välttämättä tykkää perinteistä, vaikka osalle kirkkovieraista ne ehkä ovat sykähdyttäviä.
   Yleensä kirkkokansa ei tiedä, mikä ikivanha perinne on milloinkin menossa. Se on kutkuttavaa: väki ei tiedä tylsyydelle nimeä eikä sen alkuperää. Mutta teologipa tietää. Ja voi kuinka hieno perinne onkaan: ensimmäisiltä vuosisadoilta saakka.
   Trishagion sentään!
   Jotkut papit eivät saarnoissaan uskalla laittaa itseään likoon. Toki saarnat ovat tyyli- ja muotopuhtaita, mutta juuri sellaiset sepustukset unohtuvat kymmenessä minuutissa. Sulavuus saippuoi saarnat yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Toivottavasti ne edes huuhtovat elegantilla matkallaan ikäviä ajatuksia mennessään.
   Saarna saa olla rosoinen ja luonnosmainen, sillä silloin kuulijalla on jotain mihin tarttua. Rajukin saarna saa olla. Jos pappi ei ole tosissaan ja vilpitön, kirkkokansa vaistoaa sen.
   Sanonko, että Trishagion sentään?
   Trishagion sentään!
   En ole karismaatikko. Vierastan joskus vapaiden suuntien hehkutusta ja kovaa äänenkäyttöä. Siitä huolimatta kirkkomme pitäisi ottaa oppia vapaiden suuntien kirkonmenoista, sillä ne ovat iskevyydessään erinomaisia.
   Käyn jumalanpalveluksessa kerran viikossa. Joka kerta odotan tuskalla sen loppumista. Tutkin jumalanpalveluksen kaavaa, jotta pysyisin kärryillä missä mennään. Joko loppu on lähellä?
   Vaikka en tykkää jumalanpalveluksista, en lopeta kirkossakäyntiä. Palveluksissa on sittenkin jotain sellaista, jota inhimillinen tylsyys ei pysty pilaamaan. Ja kai kristityn, Trishagion sentään, tulee käydä kirkossa?

PEKKA HELIN

Artikkeli on osa lehteä 34/2012