Kun koko veljessarja on pöydässä

veljestä löydettiin Oulusta

10.10.12

Siinä he istuvat. Seitsemän veljestä: Aapo, Juhani, Lauri, Eero, Tuomas, Timo ja Simeoni. Hoksasitte oikein. Oululaisen Savilaakson perheen pojilla on Aleksis Kiven seitsemän veljeksen nimet. Miten se on mahdollista?

Perheen äiti Eila Savilaakso kertoo nimien tarinan. Ensin syntyi Timo, sitten Tuomas. Kun kolmas poika syntyi, vanhemmat hoksasivat antaa hänelle nimen Eero, kansalliskirjailija Aleksis Kiveä mukaillen. Siitä lähtien äiti toivoi aina raskaana ollessaan, että tulisi poika, jotta perheeseen saataisiin täysosuma, seitsemän veljestä. Poikien nimet eivät kuitenkaan mene samassa syntymäjärjestyksessä kuin Aleksis Kiven teoksessa.
   Savilaakson seitsemän veljestä ovat haastattelua varten pukeutuneet jussipaitoihin, jotka ovat heidän tavaramerkkinsä. Pojat ovat tähyilleet innokkaasti omakotitalon ikkunoista lehtiväen saapumista. Veljekset tietävät, että heidän nimensä ovat peräisin Aleksis Kiveltä, mikä on heille kunnianosoitus.
   Vanhin Savilaakson pojista on kymmenvuotias ja nuorin on sylivauva. Tyttöjä ei perheeseen ole syntynyt ainoatakaan. Kaikkien veljesten toinen nimi on Olavi. Perinne tulee perheen isän Harrin suvusta.
   Isä ja äiti ovat sairaanhoitajia ja hoitavat lapsia tavallisesti työvuorojen mukaan. Vanhemmille ei jää paljon yhteistä aikaa. Yhteinen viikonloppu on harvinaisuus. Perheen isä on haastattelua tehdessä hankkimassa leipää koko katraalle.

Lukkari
on vältetty

Äiti on lukenut pojille Mauri Kunnaksen Seitsemää koiraveljestä. Kiven teos on lapsille liian vaikea. Ovatko pojat joutuneet lukkarin oppiin?
   Eila Savilaakso naurahtaa.
   – Eivät toistaiseksi. Perheen koululaiset lähtevät mielellään opinahjoonsa, mutta läksyjen teko sujuu niin kuin Jukolan veljeksillä. Vanhin pojista on Timo, kymmenen vuotta. Hän on pojista hoivaviettisin ja huomioonottavin, isä kakkonen. Timo on toisinaan myös riitapukari, joka löytää vastustajan Eerosta.
   Eero, 7, on perheen työmyyrä, joka leikkaa ruohikkoa ja kolaa lunta. Tuomas, 9, on hiljaisin, joka tykkää touhuta yksin. Juhani, 4, on puheliain ja tulee vieraitten kanssa hyvin toimeen.
   Lauri, 6, on kuin Tuomas, hiljainen yksintouhuaja. Aapo, pian 3, muistuttaa Eeroa, perheen työmyyrää. Vauva-Simeonista ei osaa vielä sanoa, mikä hän on veljeksiään. Vauva on ainakin kiltti ja väsähtää haastattelun aikana.
   – Kanttuvei, äiti luonnehtii.
   Miten veljekset saadaan illalla nukkumaan, kun he ovat kanttuvei?
   – Hyvin, äiti tähdentää. Hiljaisuus alkaa yhdeksältä eikä poikia tarvitse nukuttaa.
   – Lähemmäs kymmeneltä saattaa vielä pientä porinaa kuulua, äiti kertoo.
   Lapset heräävät viikonloppuna jo kahdeksalta.
   – He eivät tule herättämään vaan puuhaavat jotain yksinään tai menevät toiseen huoneeseen isompien kanssa leikkimään.

Jystäämistä,
jyystäämistä ja raastamista

Veljekset ovat äidin mukaan hyviä toisilleen, mutta joskus poikiin iskee tunteen tappura.
   – On sellaisiakin hetkiä, että ollaan kynsin ja hampain toisessa kiinni. Pojat ovat poikia. Niiden pitää saada jystää ja jyystää, raastaa ja raaputtaa. Aina jostakin suunnasta kuuluu ääntä, joka johtuu, jos ei hyvästä, niin pahasta.
   Joukkotappeluja ei Savilaakson perheessä nähdä vaan pikemmin yhteenottoja toinen toista vastaan. Jos yhtä sorsitaan, muut puolustavat tätä.
   – Joskus ottaa hermoille, kun tapellaan ja huudetaan. Elämä ei ole kuitenkaan ruusuilla tanssimista. Pitäähän sen välillä ottaa hermoonkin.

Lemmikit ja veljekset
ovat ystäviä

Perheessä on kaksi saksanpaimenkoiraa, kaksi kissaa ja kani. Pojat ja lemmikit tulevat hyvin toimeen.
    – Eläimet tulevat tykö, koska ne ovat tottuneet, että niitä hoivataan ja rapsutetaan.
Koirat ovat nimeltään Pikachu ja Santra. Nuorempi Pikachu makaa haastattelun aikana pöydän alla. Se on mukavaluontoinen koira.
   – Joku sanoi, että Pikachulla ei ole sakemannin luonnetta, kun se on tuollainen hööli. Se on lasten kanssa muokkaantunut tuollaiseksi.
   Santrakin tulee esille. Koira on 12-vuotias ja vanhuudesta harmaantunut.
   – Se on meidän äitihahmo. Se hoitaa kanit ja kaikki.
   Aapo alkaa jostain syystä itkeä ja menee äidin syliin. Se on lohdun paikka.
   – Äidin turvaan tullaan, jos on tapeltu. Äiti, se teki sitä ja tätä, Eila kuvaa lasten puheita.
   Äiti joutuu tässäkin perheessä ratkomaan riitoja. Aina syy ei ole siinä toisessa vaan siinä, joka itkee. Aapo alkaa hoitaa Simeoni-vauvaa. Muutkin lapset kantavat ja hellivät vauvaa usein. Simeon on kastettu – ei niin sattumalta – Aleksis Kiven päivänä 10. lokakuuta.
   Pojista otetaan valokuva. Aapo on niin innoissaan, että lennähtää vahingossa kuperkeikan. Pojat istuvat sohvalle. Joku yrittää peittää silmänsä.
   – Pääsisi poikien kanssa maalle asumaan. Olisi tilaa ja lääniä, äiti toivoo.
   – Impivaaraanko?
   – Niin.

PEKKA HELIN

Artikkeli on osa lehteä 1/2012