Vierellä loppuun saakka

22.10.12

Vakavaa tautia sairastava kaipaa tukea, mutta ei välttämättä olkapäätä. Tuki voi olla myös sitä, että pitää ystävää sinä samana henkilönä kuin ennenkin. 25-vuotias Reeta sai kuulla viime joulukuussa sairastavansa syöpää. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan, eivät edes ystävyyssuhteet.

Viime vuoden keväästä saakka Reeta sairasteli. Hengitysvaikeudet ja sitkeä keuhkoputkentulehdus tulkittiin ensin astmaksi.
   – Ajattelin, että selvä juttu, tämä on hoidettavissa, Reeta muistelee yli puoli vuotta myöhemmin.
   Lääkkeet eivät kuitenkaan auttaneet, vaan olo oli yhä voimaton. Tutkimuksia jatkettiin ja pian löytyi astmadiagnoosia pelottavampi selitys. Nuoren, urheilullisen ja terveitä elämäntapoja noudattavan naisen molempien keuhkojen alaosa oli syövän vallassa. Uutisessa riitti sulateltavaa.

Jouluna Reeta meni käymään kotipaikkakunnallaan, mutta ei kertonut vanhemmilleen sairaudestaan. Hän ei halunnut kaataa järkyttävää uutista heidän niskaansa, kun asia vaati itseltäkin vielä sulattelua.
   – Taisin olla itsekin yhä shokissa, enkä halunnut, että he joutuisivat huolehtimaan minusta koko ajan, hän kertoo.
   Ystävänsä ja asuintoverinsa Armin kannustuksesta hän kertoi sairaudesta perheelleen käydessään kotona alkuvuodesta. Reeta kertoi syövästä ikävänä tosiasiana, jota vastaan hän aikoi taistella. Armi lähti mukaan tukemaan häntä ja varmistamaan, että Reeta saa kerrottua asiasta.
   – Oli hyvä, että äiti istui, häneltä olisi muuten varmaan mennyt jalat alta. Kyllähän siinä mentiin hiljaisiksi, Reeta muistelee.

Hoitoalaa opiskeleva Reeta tekee hoitajan töitä ja tapaa melkein päivittäin potilaita, joilla on jokin vakava sairaus. Omat kokemukset sairauden kanssa auttavat ymmärtämään niitä ajatuksia, joita potilaiden päässä liikkuu. Tuntemattoman ihmisen kanssa voi olla myös helpompi jakaa omia kokemuksiaan, kuin ystävien tai perheenjäsenten. Toinen sairas osaa samaistua paremmin päässä pyöriviin ajatuksiin.
   – Sairauteni on kuitenkin otettu hyvin vastaan työpaikalla. Työvuoroja on voitu järjestellä niin, että olen voinut käydä välillä hoidoissa. Onneksi minulla on työ ja opiskelut. Jos joutuisin vain makaamaan sairaalassa tai vanhempien luona, tulisin varmaan hulluksi.

Kun koko loppuelämä on uhattuna, Reeta haluaa nauttia jokaisesta päivästä niin kuin se olisi viimeinen. Siihen hän kaipaa ystäviään. Monelle ystävälle syöpä on ollut kuitenkin asia, johon he eivät osaa sopeutua. Moniin Reetan kahvittelukutsuihin tai muihin yhteydenottoihin ei tartuta niin innokkaasti kuin ennen. Usein suunnitelmat myös tuppaavat yllättäen muuttumaan viime hetkillä.
   – Olen kertonut kaikille ystävilleni sairaudesta kasvokkain, koska haluan nähdä, kuinka he reagoivat. Pidempiaikaisista ystävistä suurin osa on kuitenkin kadonnut elämästä. Olen kysynyt muutamilta ihan suoraankin, mikä pistää perääntymään, Reeta kertoo.
   Hän uskoo, että osaksi kyse on varmasti siitä, että jännitetään, mitä vakavasti sairaalle ystävälle osaa sanoa ja möläyttääkö vahingossa jotain tyhmää: Saako suunnitella vaikkapa ensi kesän reissuja, kun toisen koko tulevaisuus on epäselvä?

Reetan mielestä ihmisten on hankala käsittääkin sitä, että hän on sairas, koska se ei näy päälle päin.
   – Silloin kun näen ihmisiä, minulla on hyvä päivä ja olen voimissani. En vain jaksa juosta ja kävellä niin nopeasti kuin aiemmin.
   Liikunta on ollut aina Reetalle tärkeää, eikä hän halua luopua siitä. Armin kanssa he hankkivat yhteisen koiran muutama kuukausi syöpädiagnoosin jälkeen.
   – Se on piristänyt arkeani. Ei voi jäädä neljän seinän sisälle, kun pitää viedä koira lenkille. Kävelylle lähtö sinne tänne hyppelevän koiranpennun kanssa auttaa aina, jos masentaa.
   Reeta toteaa, että hän haluaa olla yhä mahdollisimman tavallinen.
   – Sairaus ei ole muuttanut minua. Ainoa muutos tapahtui ulkonäössä, kun hiukset lähtivät päästä – mutta nekin ovat jo kasvaneet takaisin.

Henkisesti sairaus on kuitenkin koetellut Reetaa, sillä vajaan vuoden aikana syöpä on tuonut eteen vastoinkäymisen toisensa jälkeen. Kun voimia vievien hoitojen ja leikkausten jälkeen kuulee, että uusi etäpesäke on löytynyt jostain päin sisuksia, se lannistaa.
   Reeta ei halua aina puhua sairaudestaan ystäviensä kanssa, ja toistaa samoja synkkiä uutisia kerta toisensa jälkeen. Hän haluaa elää, nauraa ja nauttia jokaisesta päivästä.
    – Hoidossa ovat nyt kovemmat myrkyt menossa. Ensimmäiset eivät sopineet, niistä tuli huono olo ja tukka lähti päästä. Nykyisin huono olo on vain pari päivää hoidon jälkeen, hän kertoo.
   Syöpä on levinnyt aivoihin saakka. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, mutta siinä ajatuksessa Reeta ei halua velloa. Hän pyrkii iloitsemaan ihan pienistäkin asioista, kuten kukista pöydällä.
   – Silloin tällöin mietin kyllä sitäkin, että lopettaisin hoidot ja antaisin vain mennä. Kenen vuoksi minun pitäisi jaksaa? hän kysyy.

Reeta kaipaa rakkautta. Vaikka hänellä on tärkeitä ihmisiä elämässään, hän kaipaa vierelleen ihmistä, joka olisi siinä vain häntä varten. Sairaus ja ihmisen ikävä saavat aikaan synkeitä mietteitä.
    – Ajattelen hirveästi asioita, mutta kaikkea ei voi edes ajatella ääneen, Reeta toteaa silmiin katsoen.
   Oma kohtalo tuntuu käsittämättömän epäoikeudenmukaiselta.
   – Olenko juuri minä se, joka jaksaa kantaa kaiken tämän? Onko minun elämäntehtäväni ollut syntyä vain siksi, että ihmiset tajuavat sen, että elämä on lyhyt ja siitä pitää nauttia? Milloin on minun vuoroni nauttia ja olla onnellinen? hän ihmettelee.
   Kotipaikkakunnallaan Reeta oli aktiivinen seurakuntanuori. Aste asteelta sisuksissa etenevä sairaus on koetellut myös maailmankuvaa.
    – Uskokin alkaa horjua, kun tuntuu, ettei itsellä ole mitään roolia omassa elämässä, Reeta toteaa surullisena.
   Nuoruusvuosilta tuttu pappi oli kuullut kesällä Reetan sairaudesta hänen perheeltään. Pappi tuli melkein heti kotipaikkakunnalta varta vasten katsomaan Reetaa.
   – Ensiksi hän sanoi, ettei osaa oikein sanoa mitään, mutta silti meillä oli todella hyvät keskustelut. Itkettiin ja juteltiin. Se, että pappi tuntee myös perheeni, auttoi häntä ottamaan kantaa myös siihen, miten vanhempani tämän kaiken kokevat. Se kosketti minua, Reeta kertoo.

Reetalle on aina ollut tärkeä vertauskuvallinen tarina jalanjäljistä rantahiekalla. Se kuvaa Jumalan tukea elämän vaikeissa hetkissä.
   Kun ihminen katsoo taaksepäin elämässään, hän näkee hiekalla ensin kahdet jalanjäljet, omansa ja vierellä kulkevan Jumalan. Seuraavaksi jalanjälkiä näkyykin enää vain yhdet, ja ihminen kysyy Jumalalta, miksi tämä on hänet hyljännyt. Jumala vastaa, ettei hän suinkaan ole hyljännyt ihmistä, vaan on nostanut ihmisen omille hartioilleen ja kantaa nyt häntä. Ne yhdet hiekalla näkyvät jalanjäljet ovat Jumalan jalanjäljet.
   – Tuo kysymys on ollut aina tyypillinen minulle, ja siksi ehkä tämä tarinakin koskettaa minua erityisesti. Kun oli minun vuoroni pitää iltahartaus seurakuntaleireillä, kerroin aina tämän tarinan.

Noista ajoista tuntuu olevan kauan. Reeta ei muista, milloin hän viimeksi olisi elänyt huoletonta, lapsenkaltaista elämää. Sitä hän kaipaa. Reeta ei kuitenkaan halua, että häntä kohtaan tehdään mitään säälistä. Jokaisen hänen elämässään olevan tulisi toimia omasta puhtaasta sydämestään.
    – Sanonnat ovat viisaita. Kyllä tällaisissa elämäntilanteissa jyvät erottuvat akanoista. Ihmistä pitää muistaa silloin, kun hän elää. Minulla on kuitenkin vielä se pieni sydän, joka sykkii, myös sinulle, Reeta päättää.

ELSI SALOVAARA

Artikkeli on osa lehteä 34/2012