Aatoksia-kolumni

22.11.12

Aatoksia-kolumni

Jerikon tie

Mielenterveyskuntoutuja on sana, jota käyttävät mielenterveysyhdistykset ja omaisjärjestöt halutessaan puhua nätisti sellaisista ihmisistä, joilla on tai on ollut mielenterveysongelmia. Erilaisista kampanjoista ja muista hyvistä yrityksistä huolimatta sanalla on edelleen negatiivinen kaiku. Heitä ei esimerkiksi haluta naapureiksi ja vedotaan lapsiin.
   Koska mielenterveyskuntoutujat eri puolilla maailmaa ovat itse aktivoituneet, voidaan sanalle antaa positiivista sisältöä. Silloin kuntoutuminen nähdään omana polkuna, johon voi liittyä ylä- ja alamäkiä. Tärkeitä kuntoutumisessa mielenterveysongelmista ovat toivo, sosiaalinen inkluusio, arjessa selviytymistaidot, merkityksellisyyden tunne, itsetunto ja voimaantuminen.
   Kuntoutuminen edellyttää uskoa yksilöön, toisten tukea sekä tilaisuuksia osallistua yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Se ei tarkoita kaikkien vaikeuksien katoamista ja on eri asia kuin kliininen paraneminen. On myös erotettava kuntoutuminen kuntoutuksesta, joka viittaa yhteiskunnan tarjoamiin mielenterveyspalveluihin.
   Monet tuntevat Luukkaan evankeliumin kertomuksen laupiaasta samarialaisesta. Siinä piestyn, puolikuolleen miehen ohi kulkevat niin pappi kuin leeviläinen. Vasta halveksittu vähemmistön edustaja, samarialainen tuli, näki ja armahti. Sitoi haavat, hoiti ja kuljetti juhtansa selässä majataloon paranemaan.
   Mielenterveyskuntoutuja kantaa mukanaan stigmaa, leimaa. Hän on kyseenalainen henkilönä ja ihmisenä erilainen. Kokemus ekskluusiosta, sosiaalisesta eristämisestä voi olla osittain sisäsyntyistä, mutta ihmisyhteisöt, uskonnolliset yhteisöt mukaan lukien, tarttuvat hyvin hanakasti poikkeavuuden merkkeihin.
   Kyllä meitä suvaitaan niin kauan kuin kaikki menee hyvin. Valitettavasti on vaan niin, että aina välillä saattaa elämässä ja kuntoutumisessa tulla hankalampi vaihe eteen. Silloin punnitaan papit, leeviläiset ja samarialaiset.
   Evankeliumitekstissä sanotaan tuosta miehestä, että ”hän armahti häntä”. Kertomus on vastaus kysymykseen: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
   Joskus tosiaan tuntuu siltä, että tämä sielunliike, armahtaminen, on tuiki vierasta luterilaisuudelle, joka kylläkin puhuu ihmisarvosta ja armosta mutta on lakihenkistä ja joka asettaa tottelevaisuuden rakkauden edelle.
   Allegorisesti voidaan laupias samarialainen tulkita Jeesukseksi Kristukseksi, joka armahtaa syntistä ja pelastaa tämän sielun. Sitähän armahtaminen on. Ei se katso henkilöön eikä ansioon. Siksi juuri se on niin vaikeaa.

MARKUS HERVA

Artikkeli on osa lehteä 39/2012