Aatoksia-kolumni

27.11.12

Aatoksia-kolumni

Syvintä suomettumista

Niin kauan kuin se oli mahdollista, me ulkosuomalaiset kuuntelimme ahkerasti ja tarkkaavaisesti Ylen maailmalle lähettämiä ohjelmia. Lyhytaaltovastaanottimet kulkivat tuhansien suomalaisnaisten mukana huoneesta toiseen ja aiheuttivat etenkin joulun aikaan ankaraa niiskutusta ja leuan vapinaa.
   Aika usein ohjelmissa toistui sanontoja, jotka saivat monet meistä sadattelevan raivon valtaan. ”Suomalaista taidetta viedään Eurooppaan, monet matkustavat autolla Eurooppaan, vienti Eurooppaan kasvaa, eurooppalaisia turisteja oli Lapissa viime vuotta enemmän” jne. Siis minne viedään ja ennen kaikkea mistä niitä turisteja tulee?
   Kymmenet tuhannet ulkosuomalaiset ovat vuosikymmenien ajan kieli karrella todistelleet, että olemme eurooppalaisia, etteivät venäläiset meillä määrää, että meillä on ainakin yhtä tiivis yhteys Lutheriin kuin Skandinavian mailla, unionissa ollaan ja euroilla ruoka maksetaan. Vakuutteluistamme huolimatta Finlandisierung (suomettuminen) eli käsitteenä niin pitkään ja sitkeästi, että sen varjo kummittelee yhä varsinkin Euroopan ikääntyneiden joukossa.
   Kun itse 1970-luvun puolivälissä tapasin ensimmäistä kertaa tulevan anoppini, kysyi hän kohteliaasti ihmetellen, kuinka olin onnistunut saamaan maastapoistumisluvan. Ja asuiko äitini Elsinskissä. Tuleva kälyni puolestaan halusi tietää, olisiko viisumin saaminen Suomeen kovin hankalaa ja pitäisikö sitä hakiessa kertoa tulevan matkan tarkka ohjelma päivä kerrallaan ja saiko Suomessa samanlaista bensiiniä kuin Hollannissa.
   Ylen ohjelmissa olisi pitänyt sanoa ”muualle Eurooppaan” tai mainita ko. eurooppalaisten maitten nimet. Tämä ei ole hiuksien halkomista. Sillä tavalla, millä automaattisesti – siis suoraan alitajunnasta – puhumme maastamme ja itsestämme on todellista, identiteettiämme muokkaavaa merkitystä.
   Mutta edelleen suomalaiset vasta Itämeren lautalla tai Helsinki-Vantaan lentokentällä toteavat olevansa matkalla Eurooppaan. Päivittäin samaa älyllisesti huolimatonta sanankäyttöä viljelee niin media kuin Pisa-palkittu kansakin.
   Mihin ihmeen maanosaan suomalaiset tuntevat kuuluvansa?
   On surullista ajatella, että suometuimme vuosikymmenien aikana sukupolvesta toiseen mielessämmekin niin syvälle, että emme osaa vieläkään pitää itseämme automaattisesti eurooppalaisina. Sillä ei kait tässä sentään enää mistään arastelusta ja alemmuuden tunteesta voi olla kysymys. Syytä kumpaakaan ei todellakaan ole.

MAIKKI KIVIHARJU-WIEBENGA
Kirjoittaja on yli 30 vuotta Keski-Euroopassa asunut oululaislähtöinen toimittaja.

Artikkeli on osa lehteä 40/2012