Maria Vähäkangas tapasi Perussa kummityttönsä Maricruzin.(Kuva: Maria Vähäkankaan kotialbumi)

Kummityttö asuu slummissa

27.11.12

Maria Vähäkangas tapasi tänä syksynä slummikoulua käyvän kummityttönsä. Perun vuoristoon suuntautunut matka antoi näköalaa omaankin elämään.

Neljä päivää slummissa avaa silmät. Kulttuurishokin tunteet vellovat laidasta laitaan ja kokemuksen sulattelu vie viikkoja.
   Itsestäänselvyytenä pidetyn hyvinvoinnin keskeltä lähteneelle Cuscon slummin köyhyys löi silmille. Muun maailman epäoikeudenmukaisuus, ahneus, itsekkyys, omat valinnat, pienistä asioista valittaminen, ”valkoisen miehen taakka” korostuvat. Siinä ajattelemista.
   Oululainen teologian maisteri Maria Vähäkangas oli World Visionin kummimatkalla Perun vuoristossa. Siellä hän tapasi ensimmäistä kertaa yhdeksänvuotiaan kummityttönsä Maricruzin.
   – Saatuani erityistason psykoterapeutti-opinnot päätökseen minulla oli sopivasti aikaa lähteä matkalle. Alkuperäiskansat ovat aina kiinnostaneet minua. Kaksiviikkoinen matka oli erittäin voimakas kokemus.

Suuri äiti- ja
lapsikuolleisuus

Perun tasavallan 30 miljoonasta asukkaasta puolet on alkuperäisväestöä. Poliittinen ja taloudellinen valta keskittyy espanjalaista alkuperää olevalle pienelle eliitille. Talous perustuu luonnonvaroihin: vuoristossa on malmeja ja mineraaleja, kalavedet suotuisia. Työttömyys ja inflaatio ovat suuria.
   Vaikka köyhyyttä on pystytty vähentämään, silti yli 60 prosenttia kaikista alle 18-vuotiaista on köyhiä. Äiti- ja lapsikuolleisuus ovat suuria ja köyhimmillä alueilla ei mennä neuvolaan, koska kokemusten mukaan hoitohenkilökunta syrjii tiettyä kansanosaa. Puhdas vesi ei ole itsestäänselvyys.
   Koulutus on huonoissa kantimissa. Vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa opettajista ei hallitse kuullun ymmärtämistä ja puolet opettajista ei selviä yksinkertaisista laskutehtävistä.
   – Tutustuminen perulaiseen terveydenhoito- ja koulutusjärjestelmään oli silmiä avaavaa. Varsinkin maaseudulla vuoristossa olosuhteet olivat todella vaatimattomat. Slummin terveyskeskuksesta saa hoitoa pientä maksua vastaan, mutta varattomille hoito on maksutonta. Slummissa vierailtuani näin, että tukirahat menevät oikeaan osoitteeseen, Maria Vähäkangas sanoo.

Ruokaa
arvostettiin

– Kummityttöni oli köyhempi kuin luulinkaan. Ruokaa arvostettiin ja ruokailun jälkeen Maricruzin äiti keräsi lautaselle jääneet tähteet talteen. Perheessä oli kuusi lasta ja kummityttöni auttoi äitiä pienempien hoidossa. Äiti ansaitsi rahaa käsitöillä ja perheen alpakka tuotti villaa, Vähäkangas kertoo.
   Sateen jälkeen slummin päiväkodin kattona ollut pelti oli vuotanut niin, että lattia oli veden peitossa. Niinpä vieraat ja päiväkodissa olevat viettivät yhteisen hetken pihamaalla.
   – Lapset osasivat iloita pienistä asioista, yhdessäolosta ja leikistä. Lapsille oli tarjolla syliä ja kiireettömyyttä, huolettomuuttakin. Ei tarvittu hienoja systeemejä eikä kaiken tarvinnut olla prikulleen.
   Maria Vähäkangas opiskeli vuoden espanjaa ja jatkaa edelleen, jotta voisi kirjoitella kummityttönsä kanssa espanjaksi. Neljän vuoden kummiuden jälkeen ensitapaaminen jännitti molempia osapuolia. Sitten vaan iloittiin yhteisestä ajasta.
   – Koululla me kummit leikimme ja vietimme yhteistä aikaa kummilasten kanssa. Ilahduin kummirahoilla hankittujen opetusvälineitten tasosta ja viisaasta tavasta, jolla lapsia kohdeltiin. Jälki-istuntojen sijaan oli keskustelutuokioita ja tunteille annettiin tilaa.

Pohjimmiltaan
olemme samanlaisia

– Vaikka kaikki oli alkeellista, varsinaista kurjuutta en nähnyt. Yksinkertaisesta elämästäkin löytyi kodikkuutta. Ihmiset halusivat elää lähellä luontoa sovussa sen kanssa. Näköjään elämän onni ja laatu eivät riipu tavaran määrästä, Vähäkangas mietiskelee.
   Neljän päivän slummivierailun jälkeen kuva koetusta painui mieleen. Uudet kuvat Maricruzista lähtivät Suomeen ja yhteydenpito jatkuu edelleenkin. Nyt se vain on saanut uusia sävyjä. Päällimmäiseksi Vähäkankaalle jäi toivon näkökulma.
   – Sääli ja itku ei auta, jos teot puuttuvat. Vaikka olemme erinäköisiä, pohjimmaltaan ihmiset, asuivatpa millä puolella maapalloa tahansa, ovat samanlaisia. Syvimmät kaipuut ja pelot ovat samoja, valmistuva psykoterapeutti toteaa.

AULIKKI ALAKANGAS

Artikkeli on osa lehteä 40/2012