Maata kiertelemässä

7.11.12

Maata kiertelemässä

Elokuvien Luther on alkuperäistä kalvakampi

Martti Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen 31. lokakuuta 1517. Siitä alkoi liike, jota Luther itsekään ei pystynyt hallitsemaan: uskonpuhdistus, joka johti läntisen kirkon jakaantumiseen.
   Lutherin viholliset kuvasivat uskonpuhdistajan seitsenpäiseksi hirviöksi, joka oli yhtynyt paholaiseen ilotytön kautta. Vähemmän höyrypäiset arvioijat moittivat Lutheria totisen kristillisyyden puutteesta, arkkikerettiläiseksi, joka vastusti anekauppaa vain voittaakseen lyömänsä vedon.
   Lutherit kannattajat seurasivat sen sijaan johtajaansa äärimmäisellä innolla. Ystävät kutsuivat häntä profeetaksi ja todellisen kristinuskon opettajaksi, mieheksi, joka aloitti kirkossa uuden ajan.
   Luther oli ihailijoilleen omantunnonvapauden esitaistelija, saksalaisuuden puolustaja ja raamatunkääntäjä, joka laski perustukset modernille saksan kielelle.
   Englanninkielinen massamedia pitää Lutherin tarinaa kiehtovana. Uskonpuhdistajasta on tehty ainakin kolme elokuvaa viimeisen 60 vuoden aikana. Yksikään niistä ei kykene vangitsemaan täydellisesti Lutherin karismaattista, monimutkaista persoonaa.
   Ensimmäinen elokuvista sai ensi-iltansa 1953. Sen pääroolissa nähtiin irlantilainen näyttelijä Niall MacGinnis. Hän onnistui tuomaan esille Lutherin lämpimän persoonan, mutta ei tämän lannistumatonta huumorintajua.
   MacGinnis kuvasi uskonpuhdistajan itsepäisenä ja taipumattomana miehenä, joka ei ottanut huomioon ystäviensä huolestuneita vetoomuksia eikä vihollistensa aiheuttamaa vaaraa.
   Toinen elokuvista tuli ensi-iltaan vuonna 1974. Lutherina nähtiin Stacy Keach ja Lutherin vaimona Katharinana Judi Dench. Elokuva pohjautui John Osbornen alkuperäisnäytelmään, jossa annettiin ymmärtää, että Lutherin kahnaukset katolisen kirkon kanssa olivat heijastuma Hans-isän ja Martti-pojan ankarista riidoista.
   Kolmannessa, Eric Tillin vuonna 2003 ohjaamassa elokuvassa Lutheria esitti Joseph Fiennes. Tillille Luther on valistunut persoona ennen valistusta. Hän elää historian vaiheessa, joka muistuttaa hiukan omaamme.
   Fiennes näyttelee Lutherin epävarmana, huumorintajuttomana ja kohtuullisen vapaamielisenä kirkonmiehenä, joka väittää kärsivänsä ankarista masennuksen puuskista. Katsojalle ne näyttäytyvät pikemminkin ruuansulatusvaivoina kuin sydäntäsärkevänä melankoliana.
   Lutherissa oli luultavasti paljon enemmän kuin Fiennes sai irti. Sisäänpäin kääntyneet neurootikot harvemmin muuttavat maailmaa. Kaikista vioistaan huolimatta Luther ei ollut sisäänpäin kääntynyt. Hän oli elämää suurempi persoona, joka täytti huoneen läsnäolollaan ennen kuin oli sanonut sanaakaan.
   Uskonpuhdistaja nautti oluesta, eläväisistä keskusteluista ja iloisesta naurusta. Tillin Luther on toki ihailtava ja rohkea, mutta yksivärinen ja vaillinainen. Todellisuudessa uskonpuhdistaja oli värikäs ja hurja mies.
   Ei ole helppoa arvioida mikä Luther-kuva on oikea. Mutta niin kauan kuin saksan kieltä puhutaan ja protestantit ja katoliset osallistuvat messuihinsa, Martti Lutherin hahmo on läsnä eikä sitä voida sivuuttaa.

PEKKA HELIN

Artikkeli on osa lehteä 37/2012