Vähemmän pappeja ja enemmän ryhmähenkeä kirkolliskokoukseen

16.11.12

Mietiskelin juuri päättyneen kirkolliskokousviikon aikana mieltäni askarruttavia asioita, jotka ehkä voisivat olla toisinkin, ainakin maallikkojäsenen näkökulmasta katsottuna.
   Kirkolliskokouksessa oli kaksi kielenkannat irrottavaa asiaa, seurakuntien rakennemuutos ja kirkon nelivuotisraportti. Kummastakin käytettiin  yli 50 puheenvuoroa. Raportin puheita kuunnellessani  panin merkille, että nelivuotisraportin kommentoijilla oli poikkeuksetta papin  tunnusmerkki leukansa alla.
   Mielessä välähti kysymys, olenko eksynyt pappisliiton kokoukseen vai onko kyseessä kirkolliskokous, jonka edustajista 2/3 on maallikoita? Tällä en arvostele saatuja saarnojen ohjeita ja loistavasti pidettyjen puheiden sanomaa, vaan kokonaisajankäyttöä tämän asiakohdan käsittelyssä.  
   Tämä ei tarkoita sitä, etteikö pappeja ja muita seurakunnan  työntekijöitä saisi olla ollenkaan mukana heitä koskevien asioiden käsittelyssä. Nyt maallikkojäseniä on 2/3 ja pappeja  loput, mutta kun  huomioidaan luottamushenkilöissä valituksi tulleet seurakuntien viranhaltijat ja sitä kautta papisto, onkin maallikkojäsenten osuus noin 1/3.
   Voisiko pappien ja muiden seurakunnan työntekijöiden yhteenlaskettu määrä olla nykyistä pienempi, esimerkiksi 30 %? Kyllä sekin takaa kirkollisen asiantuntemuksen päätösten teolle ja riittää määrävähemmistönä estämään möhläilyt, jos niitä joskus tulisi.
   Päätöksentekoa nopeuttaisi vatselkeät ryhmät, jotka myös olisivat ryhminä salissa. Ryhmäpuheenvuorojen kautta saataisiin nopeasti kannat esille ja päätökset valmiiksi.
   Ryhmän pohja voi olla uskonnollinen, herätysliiketaustainen, poliittinen ajatusmaailma jne.  Ryhmä muodostetaan, jotta se voi  edistää asioita ryhmän vakaumuksen mukaisesti. Näinhän se on nytkin vaalien aikana, mutta niiden jälkeen malli häviää, kun salissa istutaan hiippakunnittain aakkosjärjestyksessä.  
   Summa summarum, töitä ja kehitettävää riittää, mutta tuhatvuotisella kirkolla on aikaa… vai onko? Ehtiikö kirkko tyhjentyä kokonaan ja kirkkoherra viimeisenä viranhaltijana sammuttaa valot?
    Toisen vaihtoehdon voimaantulo edellyttää rohkeutta, joustavuutta, pieniä kompromisseja ja ennen kaikkea sitä, että ensin on kirkon etu ja sitten oma etu.

Antero Aakko
kirkolliskokouksen
maallikkoedustaja, Oulu
 

Artikkeli on osa lehteä 38/2012