Aatoksia-kolumni

12.12.12

Aatoksia-kolumni

Kahlittuina kaulasta alaspäin

Elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa ihmisen arvoa mitataan useimmiten sillä, mitä olet ulkoisesti saanut aikaan. Pitäisi jo alaluokilla saada mainiot arvosanat ja hymytyttöpatsas. Täytyy tehdä niin kuin käsketään, istua penkissä hiljaa ja kuunnella. Tuntui miltä tuntui.
   Kauheasti tekisi mieli ilmaista itseä. Hyppiä, pomppia, laulaa ja tanssia. Mutta tälle ei ole tilaa.
   Meidät kahlitaan kaulasta alaspäin jo hyvin varhaisessa vaiheessa.
   Tämä sama kehon paitsioon jättäminen jatkuu halki elämän. Täytyy hankkia pääomaa omalla päällä. Suorittaa suorittamisen perään ja yrittää todistella muille, että minullakin on ihmisarvo.
   Yrittää pysyä toimintakykyisenä paikallaan istujana, vaikka kehomme ja sielumme tarpeet olisivat aivan toisenlaiset. Jos jotakin paikkaa särkee, otetaan pari pilleriä ja laitetaan isompaa vaihdetta päälle. Deadline hengittää niskaan.
   Ihminen kuitenkin on luotu liikkumaan, yhdessä ja erikseen. Keholla on mieli, joka kätkee sisäänsä meidän tarinamme. Sydämellä on muisti, jota se ei menetä koskaan. Liian usein kuljemme itsemme ja toistemme ohi, koskematta tai edes katsomatta.
   Ihminen haluaa tulla nähdyksi kokonaisvaltaisesti, eikä vain pelkkänä päänä. Ihmisillä on paljon kroonisia kiputiloja ja sellaisia vaivoja, joita ei pystytä määrittelemään koululääketieteen keinoin.
   Entä jos ne kivut ovatkin viestejä sisimmästämme, jota ei vain ole kuunneltu tai huomattu?
   Padotut tunteet usein asettuvat taloksi jonnekin päin kehoamme. Jokainen varmasti tietää, miltä tuntuu oikein kova jännitysniska tai raastava sydänsuru, joka ahdistaa ja puristaa rinnasta.
   Tanssin ja liikkeen funktioista on keskusteltu viime aikoina paljon. Kuka määrittää sen, millainen liike on sallittua? Määrittääkö liikkeen tarkoituksen katsoja vai liikkeen tuottaja? Onko suu todellakin ainoa kanava, jolla saamme hyväksytysti ilmaista itseämme?
   Kaikilla meillä on oma liikekielemme, joka on hyvin henkilökohtainen ja paljastava. Se on vähintäänkin yhtä tärkeä ja informatiivinen kuin puhuttu kieli. Nonverbaalisen viestinnän merkitys on yllättävän suuri vuorovaikutussuhteissamme. Hylkäävä katse voi pahoittaa mielen pitkäksi aikaa.
   Tutkimusten mukaan hylkäämiskokemuksessa aktivoituu sama aivoalue kuin silloin, kun jokin tuottaa meille fyysistä kipua. Vastaavasti rakkaudellinen lähestyminen, johon liittyy hyväksyvä katse tai kosketus, vapauttaa mielihyvää tuottavia hormoneja. Näin ollen voidaan sanoa, että jokainen kohtaaminen, sanatonkin, muovaa aivojamme jollain tavalla.

SONJA JOKIRANTA

Artikkeli on osa lehteä 42/2012