Piispan joulutervehdys

19.12.12

Piispan joulutervehdys

Majakan valot

Kantavatko meitä enää perinteetkään? Tähän suuntaan avattiin pohdiskelua maamme valtalehden pääkirjoituksessa taakse jääneenä syksynä. Ongelman asettelu nousee epäilemättä epävarmuuden ajasta, johon olemme ajautuneet koko yhteiskunnassamme sekä myös kirkossa. Maailmaa syleilevät otsikot puhuvat voimattomuudesta löytää kestäviä ratkaisuja kansakuntina ja yksityisinä ihmisinä kulkiessamme kohti tulevaa. Paljon puhuva kuva Rion ympäristökokouksesta summaa vaikeutemme: nuori ihminen kyynelehtii päättäjien edessä. Ongelmiin ei tartuta, valta siirtyy kokouksen sumuiseen taustaan. Kysymykset ja kyyneleet jäävät näkyviin.
   Sama sumuisuus heijastuu maailmanlaajuiseen ja koko eurooppalaiseen sekä kotimaiseen kehitykseen. Emme saisi väsyä kysymyksiin siitä, mihin hallitsematon kehitys johtaa taloudellisesti ja kansallisesti. Päinvastoin selviytymisen maastokarttoja tulee laatia, vaikka ympäristö olisikin vaikeasti hahmoteltavissa. Keskustelua on käytävä ja pyrittävä sumua selventävään ilmapiiriin, sillä kalvava epätietoisuus kehityksen suunnasta näkyy yhä selvemmin lapsiperheiden huolena ja turvattomuutena, nuorten juurettomuutena, työssäkäyvien ylikuormittumisena ja vanhusten lisääntyvänä yksinäistymisenä. Ongelma-alueet eivät suinkaan pääty tähän. Tiedämme, miten velkaantuvien jonot pitenevät, irtisanomiset ja työttömyys kasvavat. Yleinen arvotyhjiö lisääntyy. Tukipilareita kaadetaan. Suunta on sumuinen.
   Kantavatko meitä enää perinteetkään? Esitetyssä kysymyksessä on kaikuja mahdollisuudesta selviytyä henkisesti epävarmuuden aallokossa. Näkyykö sumun lävitse majakkavaloja, jotka vilkuttaisivat tietä kohti turvallista suuntaa ja satamaa? On surullista, että parhaillaan elettävä epävarmuuden aika ei samalla tavalla nosta esiin niitä arvoja, joiden varassa on selvitty tähän asti. Majakan valot voivat vilkkua, mutta katsotaanko majakkaan päin? Onko omasta minäkeskeisestä elämästä ja sen itseohjautuvuudesta tullut siinä määrin luovuttamatonta, ettei huomata oman henkisen hyvinvoinnin vaarantumista? Se tapahtuu silloin, kun perinteet ja niiden suojaava merkitys unohtuvat.
   Elämän tarkoituksen säilyttäminen muutosten virrassa on mahdollista silloin, kun ihmisellä on suhde Luojaansa ja lähimmäiseensä. Näistä molemmista avautuvassa vuorovaikutuksessa sykkii keskellämme elämä, joka rajallisena ja puutteellisenakin voi näyttäytyä keskellämme. Joulun virressä vilkkuvat kuitenkin majakkavalot:

”Nyt ruusu kaunein loistaa, taivaasta tuoksun tuo.
Yön varjot päivä poistaa, kansoihin toivon tuo.
Jumala, ihminen!
Hän otti lapsen muodon, jäi luokse syntisten.”

Kolme sanaa erottuu runosta ikiaikaisen perinteen lävitse: Jumala – Ihminen – Lapsi. Sanoissa vilkkuvat taivaallisen kodin valot. Vaikeuksien ja varjojen maailmassa on olemassa edelleen Jumalan todellisuus. Se ympäröi keskellämme olevaa kaikkeutta. Salatulla tavalla Jumala on syli, jonka keskellä vilu muuttuu lämmöksi, epätoivo toivoksi, itku iloksi ja tyhjyys elämän voimaksi. Joulun sanoma kumpuaa tietoisuudesta, että tällainen Jumala tuli ihmiseksi. Hänen kirkkauttaan ja olemustaan on ollut ja on mahdollista katsoa ja elää todeksi. Hän tuli lapsen lailla luoksemme kertoakseen, että Hän haluaa kasvaa kanssamme ja kulkea epävarmojen aikojen halki rinnallamme. Hän ojentaa joulun lapsessa pienet kätensä meitä kohti: Ota syliin, kanna! Sille, joka tälle lapsen katseelle ja pyynnölle sanoo kyllä, avautuu sumuisten vilkkuvalojen takaa taivaan ruusujen tuoksu. Sama jouluvirsi kertaa perinteen yli aikakausien ulottuvaa voimaa:

”Herramme, Kristuksemme, oi poika Marian!
Sinua rukoilemme laaksoissa kuoleman.
Suo, että taivaassa me kerran kumarramme Isäsi kasvoja.”

Kristus-lapsen siunaamaa
joulujuhlaa toivottaen,

Samuel Salmi
Oulun hiippakunnan piispa

Piispan joulutervehdys on katseltavissa ja kuunneltavissa 21.12. alkaen osoitteessa:
www.virtuaalikirkko.fi.

Artikkeli on osa lehteä 43/2012