Viimeisen päälle miesten messu

19.12.12

Seuraavassa siteerauksessa tuntuvat menevän viemäriin kirkko ja sen työntekijät, ainakin ne mustakaapuiset, kuten kuvaus kuuluu.
   ”Suurimmalle osalle väestöstä on kuitenkin aivan samantekevää, mitä ryhmä vanhoja mustakaapuisia miehiä saarnaa. Arkipäivän henkisyys elää ihan muualla.”
   Näin kirjoitti viime viikolla Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä kolumnissaan kuunneltuaan Suomessa vieraillutta Britannian johtavaa uskontososiologia Linda Woodheadia.
   Woodheadin mukaan kirkot Britaniassa tyhjenevät samanaikaisesti kun henkisyys voimistuu kansalaisten keskuudessa.
   Sama ilmiö on havaittavissa meilläkin. Tämän paljasti syksyllä ilmestynyt kirkon nelivuotiskertomus.
   Niin britit kuin osa suomalaisistakin vierastaa sitä, että oma usko tai henkisyys pitäisi määritellä tiukasti kirkkokuntien mukaan tai siltä pohjalta, mitä papit saarnaavat.
   Kuunneltuaan Woodheadia Sipilä kirjoitti: ”Tavallisempaa on rakentaa oma paketti esimerkiksi kourallisesta luterilaisuutta, hyppysellisestä buddhalaisuutta, hitusesta luonnonuskontoja ja pisarasta magiikkaa.”
   Tuttua myös Suomessa, eikö vain?
   Miten tosissaan myös täällä pohjoisen jähmeähkössä uskonnollisuudessa on otettava se, että ihmiset ovat kaiken ”uudenlaisen” perään?
   Tämän vuoden viimeisenä yönä Oulun tuomiokirkossa vietetään laajentuvan Oulun juhlamessua. Sen toimittaa piispa Samuel Salmi ja avustajina ovat uuden Oulun seurakuntien kirkkoherrat. Alttarilla on siis parhaimmillaan kahdeksan miestä ja yksi vielä uruissa.
   Juhlamessun kokoonpanoa on varmasti mietitty tarkasti. Sillä haluttaneen viestiä sitä, että ne paimenet, jotka johtavat seurakuntia, toivottavat ihmiset tervetulleiksi siunauksen kera uuteen seurakuntayhtymään.
   Ei ole synti olla mies ja kirkkoherra. Toisaalta perusteita olisi myös toisenlaiseen väkijoukkoon erityismessussa.
   Seurakuntia hahmotetaan yhä aivan liiaksi pappien kautta. Jo siksi olisi voinut toivoa, että kirkon alttarilla olisi nähty juhlallisena yönä rintarinnan työntekijöitä kaikista seurakuntien työmuodoista. Monelle tavalliselle seurakuntalaiselle kirkko saa kasvot diakoniatyöntekijän huolenpidossa. Läheisin kontakti kotiseurakuntaan saattaa syntyä myös lastenohjaan kädenpuristuksessa perhekerhon alussa.
   Kahdeksan miehen rykelmä alttarilla edustaa niin perinteistä asetelmaa kirkossa, että nykypäivän suomalainen – ja britti – saattaa pitää sitä itselleen hieman vieraana.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 43/2012