Aatoksia: Onko kirkon ykseys tavoiteltavaa?

9.1.13

Aatoksia

Onko kirkon ykseys tavoiteltavaa?

Viime sunnuntaina vietettiin tuomiokirkossa uuden Oulun ekumeenista juhlaa. Viikon päästä alkaa jokavuotinen Kristittyjen ykseyden ekumeeninen rukousviikko. Ketä kiinnostaa?
   Kirkon ykseysliike on ajautunut karille. Jotkut puhuvat ekumeenisesta jääkaudesta. Kukapa enää jaksaa tosissaan uskoa kirkon näkyvään ykseyteen? Ja onko se edes tarkemmin ajateltuna tavoiteltavaa?
   Yhtenäiskulttuuri on kuollut ja kuopattu jo kauan sitten. Elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa. Ekumeeninen liike vaalii kuitenkin yhä kouristuksenomaisesti yhtenäisyyden harhaa. Eikö olisi korkea aika tunnustaa, ettei ole olemassa yhtä muuttumatonta ja erehtymätöntä oppijärjestelmää? Eikö olisi korkea aika tunnustaa, ettei millään kirkolla tai uskonnolla ole yksinoikeutta totuuteen?
   Kolme viidestä suomalaisesta uskoo, että perustotuudet löytyvät useista uskonnoista. Suomalaisten uskontunnustus on kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Uskon Jumalaan, mutta en, niin kuin kirkko opettaa.” Tai voi sen sanoa toisinkin: ”Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi.” Luotamme omaan ajattelu- ja arviointikykyymme. Emme pidä jotakin totena vain sen vuoksi että jokin auktoriteetti tai instituutio niin sanoo. Emme piittaa kirkko- ja uskontokuntien välisistä rajoista vaan omaksumme ajatuksia, tapoja ja arvoja milloin mistäkin.
   Jotta ykseysliikkeellä olisi tulevaisuutta, kirkkojen ja niiden jäsenten olisi opittava keskustelemaan aidosti keskenään. Ranskalainen filosofi Emmanuel Levinas on todennut mielestäni viisaasti: ”Sanotussa minua ei kiinnosta niinkään sen informaatiosisältö kuin se, että se on osoitettu jollekin keskustelukumppanille.”
   Emme tarvitse ekumeenisia vuoropuheluja, joissa opinkappaleet keskustelevat keskenään. Sen sijaan tarvitsemme ihmisten välistä aitoa dialogia, jossa kunnioitetaan toisia, opitaan heiltä ja ollaan valmiit muuttamaan omia näkemyksiä.
   Ekumeenisissa vuoropuheluissa ei tule vältellä vaikeita kysymyksiä. Ihmisestä kun tekee ihmisen se, että hän pohtii suuria kysymyksiä: Miksi on ihmisiä, joilla ei ole mitään? Miksi pitää kärsiä? Onko Jumala olemassa? Tällaisten kysymysten äärellä me kaikki olemme kuin puusta pudonneita. Jopa antiikin suuri filosofi Sokrates myönsi: ”Tiedän vain sen, etten tiedä.”
   Aito dialogi alkaa oman tietämättömyyden tunnustamisesta. Ei ole mitään syytä pelätä keskustelukumppaneita, jotka esittävät vaikeita kysymyksiä. Sen sijaan kannattaa varoa niitä, jotka antavat helppoja vastauksia.

PÄIVI JUSSILA

Artikkeli on osa lehteä 1/2013